Olin hyvin epäluuloinen kirjaa kohtaan. Historia tarkoittaa yleensä paljon nimiä ja vuosilukuja. Olen erittäin huono muistamaan näitä, koska en tiedä mitä näillä tiedoilla tekisin. Kaikista pahinta on, että tässä kirjassa nimet ovat hauskoja japanilaisia, joiden muistaminen on mahdottomuus. Katson tarinan vuoksi, en kertojan. Lisäksi en ole mikään ”animea-teksti-muodossa” fani eli en tykkää lukea selostuksia sarjojen tapahtumista. Ensimmäisessä luvussa kun Lehtinen kirjoittaa, ettei psykologia kiinnosta, menkää muualle lukemaan Doita ja teollisuus on itseään syövä käärme, olin jo aika valmista ”joopajoo” kamaa.

Ennakko-oletukseni olivat vääriä ja Lehtinen valehteli törkeästi (tai meillä on eri käsitys psykologiasta). Kirja on erinomainen. Lehtinen kertoo ja analysoi erittäin hyvin olennaisen, ei pelkästään sarjoista vaan aivan kaikesta liittyvästä oli se sitten Japanin historiaan, yhteiskuntaoloihin tai psykologisiaan liittyviä puolia. Häneltä ei jää huomioimatta myöskään erot länsimaiseen yhteiskuntaan. Erityisen ansiokasta on se että hän mainitsee mitkä osat sensuroidaan tai muutetaan jenkkijulkaisussa. On toki totta, että hän vain mainitsee asiat eikä käy niitä sen kummemmin avaamaan. Ei tarvitse, koska kyllä se porukka joka on tähän alueeseen perehtynyt tietää muutenkin. Muut lukijat ohittavat nämä kohdat sen enempiä häiriintymättä kuten mm. neitseellisesti sikiävät sisarenpojat, sentain yhteistyö, henshin-hommat (Erityisesti Card Captor Sakura osuus oli hyvä), se että mechan rakentaa pilotin isä jne… En tiedä jaksanko ja tarvitseeko noista burgeroida. Sentai sinänsä tuli jo esille Doi-blogauksessa.

Virheitä totta kai riittää. Kuten yllä mainitsin, Lehtinen analysoi hyvin yleiset taustamyytit ja (ihmisen) kehitysvaiheet, mutta itse tarinan henkilöiden analysointi ja tekijöiden analysointi on huonompaa. En tiedä tulisiko minun niihin puuttua, koska Lehtinen ilmoitti selvästi, että kirjan tarkoitus ei ole syvällinen psykoanalyysiburgerointi. Hän ei ole aiheeseen perehtynyt, joten virheet ovat ymmärrettäviä. Mutta eräs virhe on niin räikeä, että pakko puuttua. Se että Anno sai joltain kaverilta Jungin kirjan lainaan Evangelionin keskivaiheilla, ei tehnyt Evangelionista sellaista kun siitä tuli. Kaksi syytä. Ensinnäkään yhden kirjan lukeminen harvoin tekee yhtään mitään. Varsinkaan jos se on Jungia. Etenkään kun sarja on jo puolessa välissä. Toinen on se, että Evangelionissa ei ole Jungia vaan Freudia ja Gestaltia. Tästä on puhuttu ennenkin. Annettakoon kuitenkin anteeksi, koska Lehtinen on lainannut Annolta sellaisia kommentteja joihin en ole itsekkään törmännyt. Ja nämä kommentit selittävät Evangelionin täydellisesti, vaikka Lehtinen ei välttämättä itse näiden kommenttien merkitystä tajua. Mutta koska ketään ei kiinnosta minun Evangelion-burgerointi niin shhhhh. Ja Urotsukidoji ei edusta freudilaista maailmankuvaa, muuta kuin siinä mielessä että molemmat ovat yhtä laajalti väärinymmärrettyjä.

Eräs toinen juttu mikä häiritsi, oli liiketoiminnan demonisointi. Animaatiostudioilla ei ole ikinä tarpeeksi rahaa ja siksi pitää säästellä. Liiketoimintaan kuuluu tämä piirre olennaisesti, animaatiostudiot eivätkä ole poikkeustapaus. Lisäksi julistetaan, että yritykset välittävät vain rahasta ja sitten seuraavassa kappaleessa kerrotaan kuinka Shonen Jump ajaa tiettyä arvomaailmaa. Tässä on ristiriita. Shonen jumpilla on toki arvonsa, mutta ne ovat helposti muutettavissa sen mukaan mikä tuo rahaa. Luojalle kiitos siitä, että yritykset eivät ole mitään seurakuntia. Tai mistäs sitä tietää, voihan se joku salaliitto olla Japanin nuorison aivopesemiseksi. Kirja ei ole kuitenkaan mitään voivottelua, sillä viimeisessä kappaleessa todetaan erittäin tyhjentävästi: ”anime on ollut aina kriisissä”.

Animen tytöt ovat aina söpöjä. Söpöt tytöt ei sinänsä ole määritelty genre, mutta itse olen mieltänyt sen "1club-4girls" tyyppiseksi toiminnaksi. Eli haaremisarjat pois listalta jossa on mies päähenkilönä.

Suomalaiset animekatsojat voinee jakaa hyvin karkeasti kolmeen ikäpolveen: VHS-, internet- ja markettisukupolvet. Itse kuulun internetpolveen, joka hankki ensimmäiset animensa ircin välityksellä. Harrastukseni on siis alkanut siinä 2000-luvulla ja sen ajan anime on tuttua. Siksi on erittäin mielenkiintoista lukea VHS-sukupolven näkemyksiä vanhemmasta animesta, josta minä en ole nauttinut/kärsinyt vaan olen törkeästi vain ne helmet siltä ajalta katsellut. Nykyanime on muuten parempaa, koska kehitys kehittyy. Otakusarjat-luku, eli tämä taiteenlaji johon itse olen perehtynyt ja osio jota eniten epäilin, on niin hyvä, että hävettäisi jos olisin kirjoittanut osan blogauksistani tämän kirjan lukemisen jälkeen. Olisi nimittäin tarpeetonta toistoa. Tosin kuten Doi blogaukseni osoittavat, söpöys eli moe on aina kuulunut japanilaisuuteen, eikä sitä pitäisi käsitellä täysin uutena ilmiönä vaan tarkastella syitä, että miksi se on juuri nyt korostunut. Vikaan mennään myös siinä kun moe lasketaan vain otakujen jutuiksi, mutta tämä johtuu siitä että otaku-määritelmä koskee vain miehiä.

"Miksei mun lempparianimee mainittu?" Mutta sanonpa nyt kuitenkin, että Marimite on merkittävä teos ei vain yurigenrelle vaan ylipäätään hahmokeskeiselle animelle

Tärkeintä on, että onko tämä kirja pakkolukemista? Ei ole, elämästä voi selvitä lukematta yhtään kirjaa, mikä on mielestäni rikollista. Animea voi aivan taatusti katsoa tuntematta sen historiaa. Mutta toisaalta nämä asiat pitää tietää, mutta niihin ei kannata keskittyä. Vaikeasti sanottu. Otetaan tuore esimerkki: Highschool DxD:ssä oli happoa rinnoistaan ampuva vaginahirviö. Jotkut hymyilivät kohtauksen typeryydelle. Jotkut hymyilivät Devilmanille. Onko järkeä burgeroida tuosta viittauksesta monta sivua ja itkeä vanhan animen perään haukkuen samalla uudet ystävät? Ei.

Selvää on, että jokainen itseään kunnioittava animefani lukee tämän kirjan. Ei ole pakko, mutta sitten on turha luulla, että pääsee isojen poikien pöytään burgeroimaan animesta, jossa tämä teos katsotaan yleistietoon kuuluvaksi. Kirja sopii niin aloittelijoille että kokeneille, wikipediatiedosta kiinnostuneille kuin myös analyysistä pitäville. Maallikolle kirja ei sovi. Jos sopisi, eli kirja olisi puolustuspuhemainen rautalangasta vääntämistä idiooteille, niin olisin heittänyt sen seinään.

Sanasto olisi ollut hyvä lisä, koska miten näitä termejä oikein muistaa.

Lätkästään pitkästä aikaa lähteitä jos jotain sattuisi analysointi kiinnostamaan:

http://www.marjovuorela.fi/PSYKOANALYYSI_JA_ELOKUVA.pdf

Tähän osioon on myös päässyt nykyajan suosikki termi narsisti, narssu mukaan. Doi viittaa Bergmanin ”Scenes from a Marriage” elokuvaan, jossa kuvataan hänen mukaansa amaea. ”In the last scene in particular, the wife has a nightmare in which for the first time she makes terrifying discovery that she has loved no one and been loved by no one. At this point, she is a typical example of narcissism in which a natural manifestation of amae is blocked. What is particularly interesting, moreover, is that in this drama Bergman seems to be condemning contemporary Western civilization for giving rise to this kind of relationship between the sexes”.

Japanilaisia on kritisoitu laumamielisyydestä. He ovat vahvoja joukossa, mutta heikkoja yksilöinä. Yksilön vapautta ei ole vielä juurtunut japanilaisiin yhteiskuntaan. Doi hyväksyy nämä kommentit varauksella. Japanilaiset ovat hyviä idenfikaatiossa(samastumisessa). Tämä termi on läheisesti yhteydessä amaeen (elleivät jopa sama asia tietyssä yhteydessä). Tämän takia he ovat erityisen hyviä ryhmätyöskentelyssä, eikä ryhmä ole vain yksilöiden yhteenliittymä vaan jotain enemmän. Doi myös ihmettelee miksi tätä arvioidaan negatiivisesti. Ilman jonkin sortin ryhmässä elämistä ei selviä. Hän nostaa hyvänä pointtina, että myös yksilövapauden maailmassa eli Lännessä ryhmään sopeutumaton, mielenterveyspotilas, eristetään aivan samalla tavoin kuin Idässä.

Hän kritisoi lisää länsimaista vapauskäsitystä. Yksilön vapaus ei oikeastaan tarkoita yksilön omaa todellista vapautta. Se tarkoittaa vapautta liittyä mihin ryhmään tai yhteisöön hän haluaa, jopa sellaiseen ryhmään mihin hänellä ei ole ennestään mitään sidoksia. Kritiikki japanilaisten yksilövapaudesta kohdistuukin siis siihen, etteivät nämä voi vaihtaa sukuaan ja että he alistuvat tähän faktaan. Länsimaisessa yhteiskunnassa on Doin mukaan ollut aina potentiaalia tällaiseen siirtymiseen eri ryhmien välillä eikä vain nykyaikana. Hän ei selitä tarkemmin, mutta liittynee että Eurooppa on ollut aina hajallaan, rähissyt ja kilpaillut keskenään jo Antiikin kaupunkivaltiosta lähtien. Hallitsijoita on vaihdettu ja raja-aitoja on siirrelty ahkerasti sotien seurauksena. Aasiassa on junnattu erilaisten jokien äärellä ja sitten oltu pulassa kun kyseiset joet ovat liettyneet. Japanissa Auringon Jumalan Poika on saanut istua hyvin turvallisesti valtaistuimellaan, vaikka todellinen valta onkin vaihdellut.

Se olisi siinä. Tulen viittaamaan jatkossa amae-käsitteeseen ja muihin tässä esille tulleisiin seikkoihin. Ne paneutuvat syvämmälle ihmisen psykologiaan kuin ne yleiset tulkinnat joita näkee eli “noku samurait teki seppukuu” “noku buddhalaisuus”. Ne ovat seurauksia, eivät syitä. Seurausten ymmärtämisellä, tutkimisella ja korjaamisella ei ole hirveästi merkitystä jos ei tiedä mikä aiheuttaa ne. Yhteisökulttuuriin viittaaminen voi riittää jossain tilanteissa, mutta keskeisempää on yhteisökulttuurin vuorovaikutuksen ja häpeäkulttuurin ymmärtäminen. Ja se miten länsimaalainen tulkitsee, tai oikeastaan arvottaa, sitä väärin tai väärällä painotuksella.

Voisin pohtia paria animen kohtaa vielä tähän loppuun. Esimerkiksi shonen-sankarin lausahduksen ”I can’t forgive you” herättää usein syyllisyyskulttuurin maissa ihmetystä. Näissä maissa tekojen anteeksipyytäminen ja –antaminen on käytäntö. Japanissa tämän lausahduksen merkitys on paljon syvempi, sillä ei viitata itse tekoon vaan koko henkilöön ja tämän sulkemiseen yhteisön ulkopuolelle. Amae selittää myös miksi yaoi/yuri-suhteissa toinen on söpömpi osapuoli ja toinen hallitsevampi. Länsimaissa suhteet perustuvat tasa-arvoon ja yhteistyöhön, mutta Japanissa on kyse riippuvuussuhteista. Parhaiten tätä kuvaa varmaan senpai-kulttuuri, jossa vanhemmat opiskelijat/työkaverit pitävät (on velvollivuus pitää) uusimmista huolta ja uudet/nuoremmat ovat tästä riippuvaisia.

Aihetta jatketaan alienation of man (sosiaalinen vieraantuminen) -käsitteellä. Aiheesta on niin hyvä pätkä, että otetaan suora lainaus:

”Man’s anxiety stems from development of science. Science, advancing without pause, has never permitted us to pause, even for a while. From walking to the jinrikisha, from the jinrikisha to the horse carriage, from the horse carriage to the streetcar, from the streetcar to the automobile, then the airship, then the aero plane, on and on, never allowing one to stop and rest. No one can tell just where we shall end up. It is terrifying.”

Vanhaa polvea ja muita umpimielisiä tunnetusti hirvittää teknologian kehittyminen. Tämä lisää sukupolvien välistä kuilua. Siitä en tiedä onko teknologian kehittymisen pelko aiheellista. Liikaa teknologian kehittymiseen ei kannata kuitenkaan luottaa, kuten erilaistet valtion IT-hankkeet ovat osoittaneet.

Madoka-faneja kiinnostanee Doin Faustin tulkinta tähän aihepiiriin liittyen.

”Faust appears as a Renaissance man, but unlike the actual Renaissence man he does not exude confidence and joy; rather, he is sick of thought and study. Despairing of the self, he determines to end his life by taking poison. He is deterred by the sound of an Easter hymn, yet this does not mean that his faith has been reborn; indeed, he only realizes afresh his own lack of faith, and it is the recollections of happy childhood invoked by hymn that make him give up his idea of suicide. Casting prudence to the winds, he abandons himself to all the temptations that Mephistopheles can provide. Yet, despite this, he still dies without having experienced true satisfaction; and as he dies Goethe has a heavenly choir sing: “Das Ewig-Weibliche zieht uns hinan.”

Doin mukaan tämä on modernin miehen sielun kuvaus. Ihminen turvaa kaiken järkeen, mutta siitä seuraa vain epätoivo. Onneksi tuo lopun kappale antaa toivoa ja uutta suuntaa. Ja suuntahan on tietysti amae, mikä kyllä sopii aika täydellisesti Faustin loppusanoihin, jos sen niin haluaa nähdä. Voikin miettiä oliko Madokakin vain nykyajan kärsimyksen kuvaus, jonka lopussa annettiin vain lupaus Jumalattaresta, joka vetää meitä puoleensa.

Doin mukaan Japanista on tullut ”The fatherless society”. Sodan jälkeinen sukupolvi on menettänyt itseluottamuksensa, eikä pysty tarjoamaan mallia uudelle sukupolvelle. Tämä on johtanut kutistuneeseen isän rooliin. Sodan jälkeen Japanissa tuli ilmiö ”school phobia” eli kieltäytyminen kouluun osallistumisesta. Tutkimuksissa selvisi, että näissä tapauksissa perheen isä oli järjestelmällisesti ”weak figure”. Isä, tai isänmurha, on aika keskeinen teoria psykoanalyysissä ja Doi käsittelee asiaa hyvin laajasti. Näkökulma on kuitenkin lähinnä länsimaisen ajattelun esittely japanilaisille. Isänmurha ei ole onnistunut Japanissa, koska vanhalla sukupolvella ei ole riittävää itseluottamusta ja tämä on aiheuttanut syvän sukupolvien välisen kuilun, tyhjyyden. Huomatkaa yhteys aikaisempaan blogaukseen. Mielenkiintoista on, että miksi 1960-luvulla oli tämä tilanne ja miksei se ole parantunut vielä 2010-luvulla.

Loppuun vielä Doi ihmettelee nykymaailmaa, jossa lapsuuden ja aikuisuuden raja on hämärtynyt. Tässä kappaleessa on kuitenkin suoraan sanottu se, mikä on melkoinen olennainen asia animen katsomisen kannalta. Tosin älykkäimmät lukijat tajusivat varmaan jo sarjan ensimmäisessä blogauksessa tämän. ”The desire to look cute is, as hardly needs pointing out, a typical expression of amae”. Söpöltä näyttäminen ilmaisee halua amaeen eli riippuvuuteen ja huolenpitoon, halua läheiseen ihmissuhteeseen. Länsimaissa naisten kohdalla tämä nähdään alentumisena, kuten eräässä blogini kommentissa jo todettiinkin. Jos culture of kawaii ja ”moeshitti” vituttaa, ei japanijutut ole luultavasti sinun juttusi.

Morita kehitti myös käsitteen taijin kyofu eli fear of others, anxiety in dealing with other people. Sosiaalisten tilanteiden pelko kuvaa hyvin tätä käsitettä. Doi liittää tähän sanan hitomishiri eli ujouden (Huom. Mattilan kirjan nimi Yksinäisyydestä ja ujoudesta). Hitomisihirillä viitataan siihen miten x kuukauden ikäinen vauva reagoi vieraisiin ihmisiin eli vierastaminen. Mielenkiintoista on, että Japanissa tätä käytetään aikuisistakin ihmisistä ”I tend to hitomishiri, so I don’t like visiting strangers”. Hitomishiriä esiintyy (ei kaikilla tietenkään) kun ihminen muuttaa maalta kaupunkiin tai muuten vaihtaa ympäristöään. Meiji Restoration aiheutti tätä siirtymää ja Doi lainaa Tönnien Gemeinschaft ja Gesellschaft käsitteitä tässä. Japani on siirtynyt ihmissuhteissaan Gemeinschaftista Gesellshcaftiin, vaikka Japani tietysti on Gemeinschaft-tyyppinen yhteiskunta. Toinen maailman sota kiihdytti tätä kehitystä. Tutkimusten mukaan nuorilla neuroosipotilailla oireet kuten punastuminen on vähentynyt, mutta toisten katseiden kohtaamiseen pystymättömyys on lisääntynyt. Doi yhdistää punastumisen häpeään ja katseen välttelyn ahdistukseen. Häpeästä on siirrytty pelkoon, sillä ympäristö ei enää hyväksy yksilön häpeän tunteita. Doi ei mainitse hikikomoria tässä yhteydessä, koska sitä termiä ei ollut vielä keksitty hänen aikanaan.

Seuraavaksi Doi käsittelee homoseksuaalisia tunteita ja muistuttaa että kyseessä on laaja käsite. Hän jopa kritisoi Freudia liian kapeista homoseksuaalisuuden käsitteistä. Homoseksuaalisuus on tässä yhteydessä sitä että joku preferoi samaan sukupuoleen kohdistuvia tunnesiteitä. Yleensä tätä kutsutaan ystävyydeksi. Myös Freud muotoili homoseksuaalisuuden siihen tapaan, että jos menet työpäivän jälkeen purkamaan tunteitasi muiden miesten kanssa baariin, mutta et puhu koskaan vaimollesi mitään, niin kyllähän se nyt aika homoa on. Psykoanalyytikoilla on tapana keskittyä tähän henkiseen tunnepuoleen. Japanihan on homoseksuaalinen maa. Siellä vietetään kaikki aika samaa sukupuolta olevien työkavereiden kanssa ja matkaillaan heidän kanssa. Lännessä sentään otetaan se vaimo mukaan lomamatkalle.  Ja sitten eeppinen lainaus, joka todistaa että piirrettyjä katsovat tyypit ovat homoja:

”The attraction that homosexuals from the West are said to feel for Japanese society is probably due partly to the absence from the outset in Japanase society of any restraints on homosexuality, and partly to its extreme tolerance of expressions of homosexual feelings”

Seuraa burgerointia jostain Kokoro tarinasta, mutta sen pituuden vuoksi skipataan tämäkin. Mutta ilmeisesti nää Sensei ja K oli aika homoi jätkii.  Sosekin tarinan opetus, että homoseksuaalisuus ei paranna miehen perusyksinäisyyttä ja tekee hänestä vain onnettoman. Freud-sensein mielestä homoseksuaaliset tunteet olivat tärkeässä roolissa neurooseissa ja psykooseissa. Doi tykittää amae käsitteensä mukaan ja saa seuraavanlaisen päätelmän:

”The frustration or conflicts arising from amae bring about all kinds of psychological difficulties. Even where it is satisfied through love, friendship or the affection between master and pupil, it allows no peace of no mind. The satisfaction is temporary and invariably ends in disillusionment. For in a modern age of “freedom, independence, and self” the sense of solidarity with others that comes from amae is ultimately no more than a mirage. Both men state that if we do not wish to suffer from disillusionment, we must be resigned to putting up with the truth about ourselves and with the loneliness of isolation.”

Sitten käsitellään kuyamu ja kuyashii. Kuyamu tarkoittaa katumusta jostain sellaisesta asiasta jolle yksilö ei voinut mitään tai pysty vaikuttamaan. Kuyashii on tämän adjektiivimuoto, joka lienee kaikille tuttu erään uhkapelaajan takia. Nämä sanat liittyvät tietysti kuolemaan. Japanilaisten osanottoa vastaava lause on ”okuyami moshiagemasu”. Kuolemassa ei surra vain katkenneita siteitä kuolleeseen, vaan myös niitä siteitä jotka jäivät toteutumatta. Doi kritisoi taas Freudia kun tämä ei tajunnut näitä katumuksen tunteita tarpeeksi hyvin. Suomalaisista Myllärniemi on kirjoittanut samantapaisesti kuoleman käsittelystä kuin Doi, mikä on erityisen mielenkiintoista. Pitäisi kai kysyä onko hän lukenut tämän kirjan, luultavasti on.

Doi kertoo valaisevasta tapauksesta. Sairaalassa olisi jotain kränää ja ihmetystä Doin linjauksesta. Ulinan ja spekulaatioiden jälkeen Doi totesi, että hän voi aina perustaa yksityisvastaanoton, jos pahimmassa tapauksessa sairaala potkii hänet pihalle tai hän katsoo itse ettei halua jatkaa. Muut lääkärit olivat järkyttyneitä ”mutta sähän menetät identiteettisi”. Länsimaissa asia nähdään toisinpäin eli oman yrityksen perustaminen on sitä omaa identiteettiä vahvistavaa toimintaa. Japanissa se olisi pelkuruutta. Tämä liittyy siihen, että Japanissa on ilmaisut mitä ei löydy muualta maailmasta: Jibun ga aru ”to have a self” ja Jibun ga nai ”to have no self”. Tämä taas liittyy monimutkaisesti girin ja ninjoon, siisteihin kielitieteellisiin eroihin eri kielten välillä kun käsitellään minuutta. Rajusti tiivistäen todettakoon, että japanilaisilla on hyvin erilainen käsitys siitä, mitä ”self” on, koska heillä voi olla ”lack of self” käsite. Länsimainen ihminen voi menettää itsensä ”mob psychologyssa” eli ryhmän/lauman mukana, mutta japanilaisille se on ikään kuin lähtökohta. Opiskelijat istuvat kiltisti luennoilla opiskelijamellakoiden jälkeen kuin niitä ei olisi ikinä tapahtunutkaan, eikä heidän mielestä asiassa ollut mitään ristiriitaista.

”Scholars have put forward many different theories concerning the ways of thinking of the Japanese, but most agree in the long run that, compared with thought in the West, it is not logical but intuitive.”

Doi sanoo tässä kappaleessa suoraan, että termejä ”exclusive”, ”private” ja muita vastaavia ei voi käyttää muuta kuin amaen tarkastelussa ulkopuolelta. Amea maailman sisällä niitä ei olemassa. Eräs mielenkiintoinen lause, jota Doi lainaa Suzuki Daisetsulta  ”There(in Oriental nature) is no question of right or wrong. Everything is accepted without difficulties or questioning. Love in the West always contains a residue of power. Love in the East is all-embracing.”

Seuraa lisää burgerointia tässä kokonaisvaltaisesta lähestymistavasta, mikä japanilaisilla on. Kungfutselaisuus, Taolaisuus ja Buddhalaisuus yhdistämisessä ei ole ongelmaa, koska japanilaisille kaikki on jumalten työtä, ei hyvää eikä pahaa. Ulkopuoliselle tämä näyttäytyy täydellisenä ideoiden ja yhtenäisyyden puutteena, mutta japanilaiset ovat vaan että ”way of the gods”. Hyvän ja pahan puuttuminen animessa on yleisesti tiedetty asia, mutta tämä ei siis johdu vain kristinuskon puutteesta.

Sitten alkaa kirjan kovin osuus. Amae ja vapaus. Japanilaisilla vapaus tarkoittaa vapauttaa amaesta. Vapaus amaesta(tai tarkemmin amaerusta) tarkoittaa, että ihminen voi perseillä aivan mitä lystää välittämättä toisista yhtään mitään. Itsepäisyyttä ei pidetä hyvänä asiana. Doi lähtee ruotimaan länsimaista vapaus käsitettä oikein kunnolla.  Länsimainen vapaus käsite on lähtöisin antiikin kreikasta ja se tarkoitti vapaan miehen ja orjan eroa. Vapaus länsimaista tarkoittaa vapautta orjuudesta. Vapaus edustaa oikeuksia ja vapautta pakkovallasta. Vapaus on länsimaissa hyvä asia ja tavoittelemisen arvoista. Japanissa  vapaus on negatiivinen asia, koska se tarkoittaa eri asiaa eikä sillä viitata vapauteen orjuudesta. Vapaus toimii pohjana länsimaiselle individualismille. Länsimaisuus torjuu amaen, koska amae on riippuvuutta. Tämän voi perustella monella tapaa, mutta Doi lainaa Juan Luis Vives ”Passive love, that is, the tendency to be the recipient of love, produces gratitude; and gratitude is always mixed with shame. Shame would naturally interfere with the sense of gratitude” Tähän liittyy sana “sumanai”, joka on hyvän tahdon merkki ja anteeksipyyntö taakkana olemisesta. Seuraavaksi on tulkinta Botchanista, joka on aivan loistava mutta liian pitkä käsiteltäväksi tässä. Doi tuo tässä esille myös sen, että länsimaiden historiassa on useita väkivaltaisia poliittisia mullistuksia, minkä hän arvelee osaltaan johtaneen siihen että yksilöillä on tarve suojella itseään kaikkea vastaan. Historiaan perehtyneet tietänevät, että länsimainen historia kerrotaan sotien kautta.

Doi jatkaa, että japanilaisessa maailmassa ei ole vapautta ja itsenäisyyttä sanan tarkassa merkityksessä. Yksilön vapaus ja itsenäisyys ovat vain illuusioita, eikä niitä ole olemassa. Tämä on todella rankkaa tekstiä länsimaiselle luettavaksi. Onneksi Doi perustelee asian hyvin. Itse asiassa niin hyvin että jouduin vaihtamaan käsitystäni vapaudesta tämän pohjalta. Suhteellisen noloa, sillä olen kuitenkin psykoanalyysin filosofiaa hehkuttanut aika tavalla.

Pervoa kyllä, kristillisyyden perusta lepää vapaudessa. Paavalin sanoin ”Christ set us free, to be free men. Stand firm then, and refuse to be tied to the yoke of slavery again”. Tämä selittää hyvin myös kristinuskon suosiota ja leviämisnopeutta. Paavali ulotti ajattelun siihen, että orjuus on syntiä ja vapaus Kristuksen kautta on hyvä. Tehokas taktiikka. Koko Jeesuksen tarinassahan on kyse vapaudesta. Sitten menee suomalaisen kannalta jännäksi. Doin mukaan Luther toi kristinuskoon takaisin kreikkalaisen vapauden käsityksen. Roomalainen kirkko oli poliittisesti hyvin hallitseva kun antiikissa arvostettiin vapaan miehen politiikkaa. Luther itsehän ei ollut mikään vapauden kannattaja kurmottaessaan talonpoikia. Tämä ristiriitaisuus (eri kapinallisuuksien ristiriitaisuus) ylivallan vastustaminen pyhän oikeuden nimissä ja toisaalta toisen vastuksen väkivaltainen tukahduttaminen jäi Lutherilta perinnöksi ja on vielä nykyisinkin voimassa. Luther ei kuitenkaan ollut vapaa mies, hänellä oli kristillisyyden kaapu harteillaan. Antiikin ihminen tiesi olevansa vapaa ilman että hän ajatteli sitä. Hänen ei tarvinnut ajatella vapauttaan kun taas modernin eurooppalaisen pitää ajatella sitä kokoajan. Eurooppalaisille on vapaudesta tullut uskonnon osa ja siihen suhtaudutaan uskonnollisesti. Lisäksi Euroopan totalitääriset järjestelmät ovat nujertaneet sekä uskontoa että vapautta, mikä on sekoittanut edelleen pakkaa.

Tämä kaikki on johtanut ja tiivistyy hyvin 3 herraan. Marx, Freud ja Nietzsche. Vihattuja herrasmiehiä kaikki. Mutta ei suinkaan kommunismin, seksuaalisuusteorioiden tai nihilismi/yli-ihminen käsitteiden vuoksi. Kaikki toivat esille, että länsimainen ihminen ei ole vapaa vaan kapitalismin, tiedostamattoman tai uskonnon orja. Ikävää tavaraa antiikin ja kristillisyyden ihanteiden kannalta. Mihin tämä kaikki johtaa kun länsimainen ihminen lopulta tajuaa, että vapaus onkin vain turha palvonnan kohde? ”Ultimately, it can only mean – if not simple gratification of individual desires- solidarity with others thought participation, in which case the Western idea of freedom becomes ultimately something not so different from the Japanese.”

Lainataan lisää, kirjan paras pätkä:
“Though Marx, Nietzsche and Freud destroyed the faith in freedom of the modern Western man, no new freedom was born in its place. The West as we see it today is caught in a morass of despair and nihilism. It is useful to remember here that the Japanese experience long ago taught the psychological impossibility of freedom. For the Japanese, freedom in practice existed only in death, which was why praise of death and incitements towards death could occur so often. This occurred, of course, because the Japanese were living according to the amae psychology, but it is equally true that all the attempts of modern Western man to deny or to sidestep amae have not been enough to transcend it, much less to conquer the lure of death. Both in the religious and secular fields, the faiths that have sustained the West may have been deceptions, a kind of opiate, and realization of this may have driven Western man at times to their deaths. If that is so, then they too, I would conclude, have been prey to a hidden amae ”

Herää kysymys, että onko tässä pääsyy japanilaisen kulttuurin kiehtovuuteen. Huomatkaa kuolema ja sen käsittely lännessä ja idässä. Erityisen mielenkiintoista on kuinka kuolemasta on tullut tabu suomalaisessa yhteiskunnassa, vaikka esimerkiksi Kalevalassa kuolema ja itsemurha ovat hyvinkin tavallisia asioita.

Luvun loppu on ”the concept of ki”, minkä pitäisi olla tuttu käsite animefanille. Doi käsittelee lähinnä sitä millä tavoin ki sanaa käytetään. Ja sitä käytetään todella monella tapaa. Doi yhdistää ki käsitettä Freudin mielihyväperiaatteeseen, mutta ki ei sinänsä rajoita yhtään mitään. Kin pitää toteutua että ihminen nauttii olostaan. Hankala käsite, palataan asiaan myöhemmin, jos palataan. Yllä olevassa oli jo tarpeeksi.

Adjektiivi amai ei tarkoita vain makeaa. Se on myös kuvaus ihmisestä. Jos A:n sanotaan olevan amai B kohtaan, tämä tarkoittaa että hän sallii B olla amaeru (amaen verbimuoto) eli käyttäytyä self-indulgently, itseään hemmottelevasti. Näillä kahdella henkilöllä on siis joku erityinen suhde. Jos ihmisen mielestä joku tilanne on amai, niin hänen näkee tilanteen ylettömän positiivisesti ilman todellista tajua realiteeteista. Doin mukaan voidaan olettaa, että kyseinen henkilö hemmottelee itseään sallimalla toiveikkaan ajattelun ”to get the better of his judgement”. Tämä toimii korvaavana tekijänä jos itse amaeru ei voi toteutua. Muita korvaavia tekijöitä ovat sanat suneru, higamu, hinekureru ja uramu, jotka ovat murjottamista, välinpitämättömyyttä tai vihaa. Samanlaista reagointia pettymyksiin on havaittavissa myös muuallakin maailmassa.

Seuraavaksi hän käsittelee ja osoittaa kuinka amae vaikuttaa giriin ja ninjoon. Nämä ovat sitä samuraishittiä eli velvollisuus ja kiitollisuudenvelkaa. Suomenkielisestäkin wikipediasta löytyy asiasta artikkeli. Omien toiveiden ja velvollisuuden vastakkain asettelu on Japanissa käsitelty teema, jossa ilmenee hyvin yksilö vs yhteisö. Myös pomoihin käskyihin hajoilevat alaiset ovat osoitus siitä kuinka velvollisuus velvoittaa, vaikka mieli ei tekis. Meille animen katsojille lienee erityisen tuttu ystävänpäivän termi ”giri chocolate”. Tätä aihetta on käsitelty jo paljon, keskitytään olennaiseen.

Sitten on vuorossa tanin ja enryo. Tanin tarkoittaa merkeiltään ”muita ihmisiä” mutta Japanissa sen ensisijainen merkitys on ei-verisukulainen. Tanin on mahdollisimman kaukana amaesta eli tanin on “I don’t give a fuck” kategoriaa. Doi vetää tähän mukaan Camuksen Sivullisen, sillä siinä on erittäin hyvin kuvattu ihminen, joka ei ole yhteydessä mihinkään. Japanilaisten ihanne suhde on vanhempi-lapsi suhde ja tanin on tämän suhteen toinen ääripää. Camusin sivullisen alkukohtaus äitinsä hautajaisista on tässä mielessä hyvin merkittävä.  Enryo tarkoittaa rajoitusta ja pidättäytymistä. Enryoa ei ole vanhempi-lapsi amae-suhteessa. Läheisissä ihmissuhteissa enryo voi olla hyvin matala. Tällainen suhde ansaitsee nimen shinyu eli läheinen ystävä. Animessa termiä kuulee brosuhteissa komediallisissa tilanteissa liioitellessa yhteenkuuluvuutta pornolehtien vaihdon yhteydessä. Enryon määrää voidaan pitää mittana kuinka läheinen ihmissuhde on.

Nyt päästään kaikkein tärkeimpään eli ”outer” ja ”inner” käsitteisiin. Länsimailla meillä on julkinen ja yksityinen minä. Japanissa heillä on kehiä. Ulkokehällä on tanin ja sisäkehällä perhe. Työkaverit ovat siinä välillä. Enryota on sitten eri määrä näillä kehillä. Ulkoinen vs julkinen välillä on suuri ero, vaikka pikaisesti ajateltuna ne voisivat tarkoittaa samaa.Tämä selittää sen, miksi jotkut japanilaiset käyttäytyvät ulkomailla hyvin välinpitämättömästi. Ulkokehän ihmisillä ei ole väliä, he ovat tanin. Voisi pohtia onko tässä syytä siihen miksi japanilaiset ovat niin erityisen julmia sotarikoksissa, vaikka muuten ovat rauhaisaa kansaa. Länsimaisella on julkinen imago yllä kun hän tapaa muita ihmisiä, olivat ihmiset työkavereita, harrastustuttuja tai ulkomaalaisia. Valtava ero on myös sisäisellä ja yksityisellä käsitteellä. Sisäkehälläkään japanilainen ei ole yksilö. Heillä ei ole yksityisyyttä olemassa länsimaisessa mielessä. Yksityisyys käsitteessä on sisäänrakennettuna se, että se nimenomaan on yksilön oma asia. Yhteisökulttuureissa ei ole yksilön omia asioita.

Doi iskee seuraavaksi kiinni synnin käsitteeseen, joka on kirjan parasta antia. Synnin käsite on hyvin erilainen Japanissa ja kristityissä maissa. Synti tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että mikä mieltä painaa. Erityisen mielenkiintoisen tämä on takia, että Suomi ja Japani ovat häpeäkulttuureja kun taas Amerikka on syyllisyyskulttuuri. Syyllisyyskulttuurissa on kyse pahoista teoista. Toiminta näyttäytyy näissä usein kaksinaamaiselta ja tekopyhältä, koska kunhan et riko sääntöjä niin kaikki on ok (viihteessä esim. kunhan tissit ei näy niin kaikki eroottinen sisältö menee, kunhan kiroilu sensuroidaan jne). Motiiveilla ei ole väliä, tulos ratkaisee. Häpeäkulttuurissa on kyse kunniasta ja sen menettämisestä. Japanin kohdalla se on tietysti yhteisön ja sen odotusten pettäminen. Samoin Suomessa (Fun fact: Suomi oli yhteisökulttuuri ristiretkiin asti) paitsi että länsimaistumisen ja kristinuskon myötä häpeä on siirtynyt henkilökohtaiseen epäonnistumiseen työssä tai perheen perustamisessa, mutta kuitenkin siis yhteisön odotusten pettämiseen. Näistä seuraa kasvojen menetys eli häpeä. Talouteen perehtyneet tietävät kuinka konkurssi on Suomessa itsemurhan paikka kun taas jenkeissä et ole yrittäjä etkä mikään, jos ei paria konkurssia ole alla. Toisessa itse teot ovat pahoja eikä koko ihminen. Huomatkaa liittyvyys anteeksipyytämiseen. Tekoa on helppo pyytää anteeksi ja antaa anteeksi, mutta ei sitä että koko ihminen on arvoton ja paha. Tämä näkyy itsemurhaluvuissa. Toisaalta pahat teot annetaan anteeksi häpeäkulttuureissa. Tämä näkyy tuomioiden pituudessa. Japanissa suku antaa teot anteeksi, kunhan ne eivät kohdistu sukuun.

Otetaan suora lainaus:
”Now, if the sense of guilt is something that develops within the self but is directed outward in the form of apology, the sense of shame originates in awareness of the eyes of the outside and is directed in toward the self.”

Häpeä ja syyllisyys eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois. Syyllisyyskin on pohjimiltaan lähtöisin häpeästä.

Doi mainitsee taas japanilaisten käytöksen ulkomailla. Kun japanilaiset matkaavat ryhmässä johonkin ulkomaille, heidän ei tarvitse kiinnittää ympäristöön huomioita. Heidän häpeänsä katoaa kun ryhmä(yhteisö) suojelee heitä ja heidän häpeänsä liittyy nimenomaan yhteisöön. Ilmiö ei rajoitu vain ulkomaille, mutta ilmenee siellä selkeiten. Käsittääkseni suomalaiset handlaavat häpeänsä alkoholilla matkaillessaan ulkomailla. Jenkit välttävät pahoja tekoja myös ulkomailla. Pahat teot tässä yhteydessä ovat niitä, jotka sotivat yksilön yliminää(superegoa) vastaan. Häpeä muodostuu ryhmän pettämisestä, mutta yksilökulttuurissa ei juuri tiiviitä ryhmiä ole.

Aihe on vaikea. Koitetaan selventää vielä yhdellä lainauksella :
”Sakuta Keiichi … emphasizes that the sense of shame is not simply a superficial matter of concern for the good opinion of others but is something extremely delicate, involving the whole inner personality. In practice, the sense of guilt often depends on a feeling that there was no need for one to have done something that one has in fact done. … . The man who feels shame must suffer from the feeling of finding himself, his amae unsatisfied, exposed to the eyes of those about him when all he wants to is to be wrapped warm in his surroundings.”

Loppuun lisää mielenkiintoista settiä toisesta aiheesta: ”Honorific language, as the word suggest, is used in order to show respect or deference towards someone of superior station to oneself, but what is certain is that the man toward it is used feels a sense of pleasure rather than any sense that he is being kept at respectful distance.” Suomessa herroittelu luo melkoisen etäisyyden ihmisten välille. Mutta arvonimiä käytetään myös huumorin omaisesti pikkulapsiin (botchan, ojo-chan). Doi pohtii onko tämä osoitus japanilaisten lapsenomaisesta asenteesta. Se myös vahvistaa käsitystä että lapsilla ja vanhuksilla on suurin vapaus ja itse-hemmottelun oikeus Japanissa.

Toinen tapaus oli kun joku auttoi Doita. Hän vastasi ”I’m sorry”. Tämä luonnollisesti herätti hämmennystä koska meillä länsimaissa on tapana kiittää, jos joku tekee palveluksen. ”Domo sumimasen” on lähempänä anteeksipyyntöä kuin kiitosta.

Ruokailuun liittyen myös länsimaisten vapaus ahdisti. Meillä kysytään mitä haluat juoda ja miten haluat juoda sen. Tämä on kohteliasta ja meillä on itsenäisyyden loukkaus jos vieras ei saa itse valita mitä haluaa. Pääruokaan pitää yleensä tyytyä, mutta siinäkin määrän saa päättää itse. Doi sanoo, että hänen fiiliksensä ”I couldn’t care less” ja jatkuva kysely ahdisti. Ymmärrän hyvin häntä, sillä olen itsekkin kaikkiruokaisena/juomaisena ihmetellyt sitä, että kyllähän minä syön ja juon mitä vain isäntäväki sattuu tarjoamaan. Ja päätösten tekeminen on ikvää.

Jenkeissä sanotaan ennen ruokailua ”Please help yourself”. Tämä tietysti tarkoittaa ”please take what you want without hesitation” mutta on ymmärrettävissä myös ”nobody else will help you”. Melkoisen kylmää, eikä Doi voinut ymmärtää miten kyseisen ilmaus olisi kohteliasta. Japanissa isäntäväen pitää pystyä lukemaan vieraiden ajatukset ja palvelemaan heitä.

Doi jatkaa kliinisillä kertomuksilla, mutta tässäkin mainitaan eräs mielenkiintoinen asia. Japanilaiset käyttivät tuohon aikaan saksankielisiä termejä kaikessa. Arkipäiväisiäkin saksankielisiä sanoja käytettiin niin kuin tieteellisiä termejä. Eikä siis vain psykologian alueella. On varmaan osaltaan vaikuttanut siihen miksi saksaa pidetään niin hienona kielenä Japanissa.

Loppuosakappaleesta on kirjan rakenteen esittelyä ja sitä miten Doi on termiä amae työstänyt eli ei kovinkaan olennaista tavaraa tässä blogissa. Voisin siis avata vähän amae termiä tähänkin väliin, vaikka myöhemmät kappaleet selvittävät sitä lisää.

Amae kuvaa japanilaisten suhdetta kaikkeen, joka ilmenee kaikessa. Japanilaiset ovat riippuvaisia toisistaan. Siksi he ovat kohteliaita ja pyytävät anteeksi silloin kun he käyttävät, tai oikeastaan sallivat itsensä käyttää, toisen hyväntahtoisuutta hyväksi. Länsimaissa kiitetään, koska olemme yksilöitä ja meidän välinen vuorovaikutus perustuu itsenäisten ihmisten välisiin sopimuksiin. Näiden sopimusten täyttämisestä olemme kiitollisia. Japanin yhteisöllisessä kulttuurissa heidän vuorovaikutuksensa pohjaa aivan johonkin muuhun. Esimerkiksi perheen jäsenet eivät kiitä juuri koskaan toisiaan. Siinäkin taas valtavan hyvä esimerkki kuinka animea voi tulkita väärin. Kun perheenjäsenet kiittävät toisiaan niin se on valtavan merkittävä asia. Tai ylipäätään kiitollisuuden osoittaminen on heille vaikeaa/luonnotonta. Nyt kun ajattelee, olenkin vähän ihmetellyt niitä änkyttäviä ”a-a-arigatou” kohtauksia. Kyse ei ole siitä etteivätkö he arvostaisi suotuisia tekoja itseään kohtaan. Heillä ei ole vaan tapana kiittää niistä. Yleisemmin voisi ehkä miettiä, että ovatko yhteisöllisissä kulttuureissa ihmiset niin paljon riippuvaisia toisistaan, että heille palvelusten tekeminen on niin luonnollista, ettei siitä osata/tarvitse/pidä kiittää.

Kirjassa on 6 lukua ja ajattelin että nappaan joka luvusta tärkeimmät ja mielenkiintoisimmat asiat. Muuten paketista tulisi aika massiivinen sekä minulle että lukijoille. Tämä ensimmäinen blogaus on alkusanoista, jotka on kirjoittanut jenkkikääntäjä. Hän hehkuttaa kirjaa merkittäväksi ja kehuu muutenkin teosta. Muunlainen toiminta häneltä saattaisi vaikuttaa negatiivisesti myyntilukuihin. Olen kuitenkin valmis uskomaan, että termi ”amae” on avain japanilaisten käyttäytymisen ymmärtämiseen. Takakannen hehkutus kuuluu seuraavasti:

”A leading psychiatrist offers not only the most satisfying explanation of Japanese behavior yet written, but a key to new understanding of all basic human needs”

Kirja on ilmeisesti tarkoitettu myös maallikoille, mutta tämä kirja on silti liian älykäs minulle. Japanin kieli on keskeisessä osassa. Olen tainnut valehdella etten osaa kuuriimuja, mutta itse asiassa osaan kiinan perusteet. Kielitaitoiset tietänevät kanjien merkityksen ja kuinka hankalaa niiden todellisen merkitys sisäistäminen on. Sanat kyllä selitetään hyvin, mutta japania olisi syytä osata, jos meinaa kirjasta saada kaiken irti. Kirjassa on tietysti erittäin paljon viittauksia japanilaisiin tarinoihin ja historiaan, mutta myös länsimaiset filosofit kuten Freud, Marx, Nietzche, Kant, Camus tulevat mainituksi ja heidän ajatustensa tunteminen on oletus. Kristinuskon käsittelyä on yllättävän vähän ja se on kesyä, ilmeisesti Doi haluaa välttää sitä. Tai sitten se ei ole olennaista.

Itseään älykkäämpien kirjojen lukeminen ei sinänsä ole ongelma. Minulla on ollut tämä tavoitteena jo pidemmän aikaa. Tyhmien kirjojen lukemisesta, niin kuin nämä Da Vinci koodit ja Nesbot, tulee ehkä hetkeksi hyvä olo mutta sitten jälkeenpäin kaduttaa. Mutta älykkäissä kirjoissa on se vaara, että ne voi ymmärtää väärin. Toivottavasti tulkintani tästä kirjasta eivät menisi aivan täysin päin helvettiä. Yritän käyttää suoria lainauksia. Kääntäjän näkemys amae termistä:

”The Japanese term amae refers, initially, to the feeling that all normal infants at the breast harbor toward the mother – dependence, the desire to be passively loved, the unwilligness to be separeted from the warm mother-child circle andcast into a world of objective “reality”.”

Yllä oleva ei luultavasti selittänyt kenellekään yhtään mitään, mutta toivottavasti seuraavat blogaukset sen tekevät. ”Riippuvaisuus” oli kuitenkin tärkeä kohta tuossa.

Anime on vakava asia. Kuvina käytän Touhouta, jotta näissä jutuissa jotain hyvää olisi.

Luulin kyllä, että tämä aihe olisi käyty loppuun silloin kuin High School of the Dead tuli. Mutta ei, ihmiset eivät edelleenkään tajua viihteen päälle ja tissit pelottaa. Ecchitappelusarjat ovat erityisesti jenkkien vihan kohteena. Raukat luulivat että se olisi joku The Walking Dead. Tämä johtuu tuon mainion maan äärikristityn seksuaalisuuden käsittelystä, jota käsiteltiin Pantsupaneelin jatkoissa. Jenkkien mielipiteistä ei kannata välittää, koska he listaavat Katawa Shoujonkin pornoksi. MTV pyörittää kapinallisesti eroottissävyistä viihdettä 24/7 samaan aikaan kun lapsia nakataan vankilaan samasta puuhasta. Eläköön tekopyhyys.

Silmä lepää

Mutta eräs suomalainenkin kollegani erehtyi ihmettelemään, että DxD kaltaisiin sarjoihin liittyisi millään tapaa runkkaus. Ei todellakaan. Niissä yksinkertaisesti silmä vain lepää. Tätä herraa en kehtaa sanoa kollegaksi, koska hän on ammattilainen eikä rakasta 2D, mutta paljon paremmin ja hauskemmin hän tästä ilmiöstä kirjoittaa kuin minä. Kertoo ihmisestä enemmän kuin sarjasta jos katsoo tai luulee että ihmiset katsovat ecchitappeluita seksuaalisen kiihottumisen takia. Anime on viihdettä. Hentai ja GOROOOO ovat asia erikseen, vaikka ovat nekin välillä viihdettä.

Toinen suuri ongelma, että ihmiset eivät ole ecchitappelugenreen perehtyneet. Sitä ei pidä sekoittaa ecchihaaremiin. Ecchitappelussa pääosassa on tappelu eikä peruspäähenkilöpojan paritus. Ecchitappelussa yhdistyy kaksi parasta animegenreä eli ecchi ja tappelu. Pelkkä ecchi voi käydä tylsäksi, ja shonenmätöt ovat shonenmättöä. Nämä yhdistämällä saadaan aikuisten miesten viihdettä. Mutta ei sitä aikuisviihdettä.

Ja koska ei olla katsottu ecchitappelusarjoja niin ei tietenkään osata sanoa milloin sellainen sarja on hyvä ja milloin ei. Sitä verrataan johonkin erogehaaremisarjoihin tai johonkin toimintasarjoihin. Ei näin, älkää olko uushomoja. Melkein yhtä noloa kun alkaisi Initial D ja K-On vertaamaan keskenään.

Hirveän vaikea löytää työturvallisia kuvia, jossa esimerkiksi haarniskan hajoamista kuvattaisiin. Tyydytään asekuvaan.

Ecchitappelusarjoja ovat mm. seuraavat: Highschool of the Dead, Seikon no Qwaser, 11eyes, Ikkitousen, Ichiban Ushiro no Daimou, Rosario to Vampire, Maken-ki, Queens Blade ja Freezing. Suurin osahan näistä on paskaa. On niissä joskus joku juoni varmaa ja hahmojen sisäisiäkin ominaisuuksia on ehkä mietitty, mutta tärkeää on että tytöt ja tappelut näyttävät hyvältä. Päähenkilöpoika voi olla, ei väliä. Vaatteiden pitää revetä tappelussa, tällä on väliä.

Genren alkua on vaikea määrittää. Ecchiä on ollut aina ja samoin tappeluita. Milloin näistä tuli sarjan määrittävät tekijät? Onko tässä kyseessä paluu animen juurille, kun enää ei edes yritetä jenkkiä yleisöä viihdyttää ja muokata heille siveitä sarjoja, jotka ovat joko pornoa tai eivät ole pornoa. Arvaatteko muuten jenkkien ikärajan esimerkiksi Queen’s Bladelle tai Daimoulle? Ei hätää, ei näitä täysin pornoksi lasketa sillä ikäraja on ”vain” K17.

Total badass

Näillä sarjoilla on suuresti eroja, vaikka ne päällisesti ehkä näyttävät samalta kuralta. Freezing ja Queen’s Blade ottavat itsensä hyvin vakavasti. Ichiban ushiro no Daimoussa on hyvä kieliposkessa meno. Rosario to Vampire on haaremilinjalla. Maken-ki oli vain huono. Seikon no Qwaser tai 11eyes en jaksanut katsoa paria ensimmäistä jaksoa enempää.

Highschool DxD on tämän genren helmi, siksi listaan sen hyväksi. Ei se mikään Anime of the Year ole, mutta kyllä se on tällä kaudella se sarja minkä mieluiten aina katson, koska tiedän että hyvää ja helppoa viihdettä on tarjolla taas 25 minuutin verran. Tissit ja tappelu (hyvällä tuurilla montakin) on nähty joka jaksossa. Todellinen animen katsoja rakastaa myös ecchitappeluita, sillä ne ovat animea itseään. Ja kannattaa lukaista vaikka vähän liberaalimpia ajatuksia pornosta.

Olen käyttänyt ilmaisua kikkaileva ja tekotaiteellinen. Tällä on hakenut sitä, että Bake- ja Nisemonogatari eivät ole tosissaan siinä mitä ne tekevät. En tiedä mitä ne yrittävät tai haluavat olla. Tekijät ovat vain läiskineet mitä tykkäävät ja tehneet mitä haluavat. Toisin sanoen, he eivät ole olleet tosissaan siinä mitä tekevät eivätkä välitä. Pitää olla tosissaan jos haluaa saada oikeaa taidetta aikaiseksi.

SHAFTin visuaalinen tyyli ei ole ongelma. Hidamari Sketch osoittaa kuinka hyvin omaperäinen visuaalinen tyyli vahvistaa sarjan muita osioita. Hidamarissa ei tosin voida oikeastaan juonesta puhua vaan hahmoista. Madoka toimikoon parempana esimerkkinä. Baken ja Nisen ongelma on juurikin se, että visuaalisuus on pääosassa eikä hahmojen ja tarinan tukena. Hahmot uhrataan näyttävyyden alttarille.

Ongelmat eivät kuitenkaan pääty tähän. Myös kuuluisat dialogit tappavat hahmojen toimivuutta. Hahmoille on läiskitty sellaisia vuorosanoja jotka eivät sovi heille. Hahmojen uskottavuus kärsii. Tekijöitä ei kiinnosta tai heillä ei ole hajua mitä he tekevät. Kaikista pahinta on jos he tekevät sen tarkoituksella.

Senjougaharan sadismi on erityisen nautittavaa silloin kun siihen viitsitään keskittyä, mutta Bakemonogatarimiehen masokismi ei toimi. Ja koska tekijät eivät välitä, niin miksi minunkaan tarvitsisi sitä sen syvällisemmin pohtia. Dialogit vaihtelevat erinomaisesta täysin surkeaan. Välillä niissä ei ole mitään järkeä ja ne eivät tunnu liittyvän mihinkään. Tähän tasoheittelyn päälle vielä kaikki se massiivinen visuaalisuus, jolla ei ole tarkoitusta, niin sarja on hyvin raskas seurata.

”No miksi sä sitten katot sitä”. Yllä mainitut seikat eivät estä sarjan katsomista ja siitä nauttimista. Siinä on erittäin hyviä kohtauksia silloin kuin autistilla tai huumehörhöllä iskee ajatus, ja jollain ihmeellä hän saa sen ilmaistua vielä sellaisella tavalla, että muutkin ymmärtävät sen. Ne harvat hetket kun dialogi sopii hahmojen suuhun ja visuaalisuus toimii yhdessä näiden kanssa, eikä yksin.

Paras asia mitä tästä animesta on tullut: Forced tootbrushing

Lisäksi liian innokkaat fanipojat ovat lisänneet vastenmielisyyttäni tätä sarjaa kohtaan, ja olen saattanut kuulostaa negatiivisemmalta Bake- ja Nisemonogataria kohtaan kuin oikeasti olen. Fanipojat ovat ikuinen ongelma josta on jo jauhettu. Taino mitä jauhamista siinä edes on. Kaikella tuppaa olemaan hyvät ja huonot puolensa, eivätkä järkevät ihmiset vedä herneitä nenään silloin kun joku mainitsee huonoista puolista. Listaan Bakemonogatarin hyviin sarjoihin ja suosittelen sen katsomista. Joskus sarjaa kannattaa suositella erityisesti sen huonojen puolien takia.

Ihmettelen vain, miksi ihmeessä joku hehkuttaisi tätä parhaana animena ikinä. Sehän tietysti saatan olla vain minä kuka on liian tyhmä ja jäykkä tajuamaan Bake- ja Nisemonogatarin parhautta. 2deep4u, ja nyt joku huomauttaa että suosikkisarjani Neon Genesis Evangelion on ihan samankaltaista kikkailevaa tekotaiteellista paskaa. Ei ole, ja olen sitä yrittänyt perustella. NGE etenee mechagenren ja animen yleisiä polkuja psykologisella otteella. Bake ja Nise ehkä päällisin puolin näyttäisivät kulkevan haaremikomediamysteeri-polkua, mutta oikeasti ne riehuvat ja juoksevat ympäriinsä keskellä metsää. Sitä on hauska ja mielenkiintoista seurata, mutta se on vaan pirun rasittavaa seurattavaa loppupeleissä.