Tämä pätee miesten kohdalla. Homoseksuaalit mieshenkilöt kiihottuvat hyvännäköisten/puoleensavetävien miesten kuvista (erotic stimuli depicting attaractive men) ja vastaavasti heteromiehet eivät niistä kiihotu vaan osoittavat reaktioita hyvännäköisten naisten kuvien kohdalla. Mutta naisten kohdalla asia ei menekään näin. Heteroseksuaalit naiset kiihottuvat sekä viehättävien miesten että viehättävien naisten kuvista. Homoseksuaalien naisten kohdalla on havaittavissa vain pientä painotusta naisten kuvien kohdalla. Naisten seksuaalista suuntautumista ei siis voi päätellä siitä minkälaisesta materiaalista kiihottuvat. Tämä on tiedossa. Se ei ole tiedossa miksi näin on. Lähteenä käyttämäni artikkeli koittaa tätä pohtia, mutta joutuu toteamaan että naisten seksuaalisuus on tuntematonta aluetta. Johtunee osaltaan tutkimuksen puutteesta, sillä psykologiassa on perinteisesti keskitetty vain miesten tutkimiseen. Tästä voi hyvinkin aiheellisesti syyttää Freudia. Eräs lainattu lähde jopa ehdotti, että naisten kohdalla ei voitaisi edes puhua seksuaalisesta suuntautumisesta. (Varsinaisesti artikkeli käsitteli ikuisuusaihetta nature vs nurture).

Mutta kuten varsin hyvin tiedämme niin 2D ja 3D ovat eri asioita. Mangan ruutuja ei voi korvata ruutuja vastaavilla 3D-maailman tilanteilla ja ilmeillä. Jäljestä tulisi luultavasti lukemiskelvotonta, vaikka äänieffektit ja muut lisättäisiin. Mittavan gurokokoelman omistava henkilö voi olla aivan hyvin kestämättä nähdä oikeaa verta. Ovatko yaoita, tai pikemminkin baraa, harrastavat miehet homoja? En tiedä, mutta ainakin homoille ja lesboille on omat suunnatut mangalehtensä. Saito on kirjoittanut kirjan ”Otaku Sexuality”, joka varmaan vastaisi ainakin osittain näihin kysymyksiin. Mutta hän, kuten myös useimmat asioihin perehtyneet henkilöt, pitävät fiktion(fantasiat) ja todellisuuden erillään, joten sanoisin että 2D-mieltymysten perusteella ei välttämättä pysty päättelemään mitään seksuaalisesta suuntautumisesta. Mutta ainakin sen varovaisen päätelmän voi yllä esitellyn pohjalta tehdä, että megamitapetit ja söpöjen tyttöjen puuhailujen katsominen eivät paljasta naishenkilön seksuaalista suuntautumista, koska se ei toimi edes 3D-materiaalin kohdalla.

Tytöt voivat siis katsoa animea huoletta, mutta pojat joutuvat kärvistelemään oman seksuaalisen suuntautumisensa kanssa katsellaan söpöjä poikia tekemässä söpöjä asioita. Tai sitten siirtyä videopelaamiseen maailmaan, jossa voi rauhassa nauttia korostetun miehekkäistä pelisankareista, jotka ovat nykyisin ulkomuodoltaan erittäin lähellä 3D-maailman vastineita. Ja sitten selittää kuinka pelaa ”vain juonen” tai ”tappamisen” takia. Joopa joo.

Lähteet:

NOLEN-HOEKSEMA, S., FREDRICKSON, B., LOFTUS, G. & WAGENAAR, W.  (2009) Atkinson & Hilgard’s Introduction to Psychology. (15. painos). Sivu 388.

Käytän tässä lähteenä Mirja Sinkkosen kirjaa Naisen Itsetunto, koska se on nimensä mukaisesti tehty naisen näkökulmasta. Hän käyttää aurinko ja kuu määrittelyssä pohjana narsistista persoonallisuushäiriötä. Saito mainitsi, että Evangelionia voisi selittää ”borderline” eli epävakaan persoonallisuushäiriön kautta tai sitten hän tarkoitti persoonallisuushäiriöitä yleisellä tasolla. En pysty varmistamaan tällä hetkellä, enkä ole löytänyt tuota Saiton alkuperäistä Evangelion-burgerointia mihin hän kirjassaan viittasi.

He’s boring. That’s the Great Third Child? What a disappoiment.

Narsistisesta persoonallisuushäiriöstä on kirjoitettu maailmankirjat täyteen, mutta laitetaan nopea tiivistys ihan diagnoosilistasta (DSM-IV):

Laaja-alaisia suuruuskuvitelmia (fantasia tai käytöksen tasolla), ihailun tarvetta ja empatian puutetta. Alkaa varhaisaikuisuudessa ja esiintyy monissa yhteyksissä vähintään viidellä seuraavista tavoista:

1. Henkilöllä on suuret käsityksestä itsestään (liioittelee lahjojaan ja saavutuksiaan, odottaa perusteettomasti muiden pitävän häntä ylivertaisena)
2. Keskittyy ajatuksissaan jatkuvasti mielikuviin rajattomasta menestyksestä, voimasta, kauneudesta tai suuresta rakkaudesta
3. Uskoo olevansa erikoinen ja ainutlaatuinen ja kokee, että häntä ymmärtävät vain muut huomattavat henkilöt ja instituutiot, joiden kanssa hänen tulisi olla tekemisissä
4. Vaatii korostunutta ihailua
5. Kokee olevansa oikeutettu erikoiskohteluun ja saamaan toiveensa täytetyksi
6. Käyttää häikäilemättä muita hyväkseen
7. Ei kykene empatiaan: on haluton huomaamaan toisten tunteet ja tarpeet ja eläytymään niihin
8. Kadehtii muita ja uskoo muiden kadehtivan häntä
9. Käyttäytyy röyhkeästi muita kohtaan ja asennoituu heihin ylimielisesti

Tämä kuvastaa siis aurinkoa, joka on täynnä itseään ja omaa loistettaan. Lisäisin vielä että polttaa armottomana. Kuu on tämän vastakohta, sillä kuu pystyy vain heijastamaan muiden loistetta. Tähänkin lisäisin että ei myöskään lämpöä. Sinkkoselta suora lainaus:

”Siinä missä aurinko öykkäröi, kuu ei tekisi sitä suin surminkaan! Hän on vaatimaton ja hänellä on erittäin vaatimattomat, suorastaan itseään ja omaa arvoaan mitätöivän käsitykset itsestään (tässä on kyse vain öykkäröinnin negaatiosta). Vaatimattomana hän pyrkii välttämään ajatuksia tai toiveita omasta loistavasta tulevaisuudesta. Hän kokee olevansa huonompi kuin muut ja siksi välttelee kaikenlaista erityiskohtelua tai keskipisteeksi joutumista. Hän ajautuu usein hyväksikäytetyksi, tunnistaa sen mutta antaa sen jatkua loputtomiin. Hän on ylivastuullinen, ylikiltti ja alistuva sekä ylen määrin empaattinen. Hän mitätöi ja laiminlyö itseään, ohittaa omat tarpeensa ja pitää niitä merkityksettöminä.

Tällaiset naiset ovat oppineet kätkemään ja peittämään tunteessa tai kykenevät ainakin hankalissa tilanteissa olemaan ilmaisematta tunteitaan. “…” Persoonallisuuden rakenne on muodostunut kahdeksi kerrokseksi siten, että henkilö näyttää ulospäin tai roolia, mutta kätkee todelliset tunteensa, varsinkin raivonsa monien muurien taakse, usein piiloon itseltäkin.

Kuu-tyyppi on tietyllä tapaa minäheikko tai minätön. Hän ei uskalla olla oma itsensä, ei uskalla elää omaa elämäänsä eikä suhteessa ollessaan ilmaista omia tunteita, ajatuksia tai mielipiteitä, ei ainakaan eriäviä mielipiteitä.”

Sinkkonen kuvaakin kuuta passiivis-aggressiiviseksi persoonallisuudeksi. Hän myös korostaa, että persoonallisuuden häiriöiden ollessa kyseessä ei olemassa huonompia tai parempia ihmisiä.

”Why do you pilot this?” “Because I’m bonded to it” … “You’re very strong Ayanami” “I have nothing else”

• Asuka:Hello! You must be Rei Ayanami, the pilot of the prototype. I’m Asuka! Asuka Langley Soryu. I’m the pilot of Eva Unit 02. Let’s be good friends!
• Rei: Why?
• Asuka: Because it’d be convenient, in lots of ways.
• Rei: If I’m ordered to, I will.
• Asuka: Talk about odd.

Ilmeetön vai piilotettua aggressiota? Asuka seisoo auringon edessä ja estää Reitä lukemasta kirjaa.

Muun muassa tämä psykologisten vastakohtien käsittely teki alkuperäisestä Evangelionista God Tieria ja 2deep4u. Mutta erityisen innostunut olen siitä miten uudet elokuvat ovat lähteneet liikkeelle. Asuka ja Rei ovat alkaneet ”parantumaan”. Asuka ei ole niin ihailua vaativa ja hän ottaa muitakin huomioon. Rei esittää oman ajatuksen, hän haluaakin huomiota. Nämä tiivistyvät kohtauksessa jossa Rei haluaa pitää päivälliskutsut. En tiedä olisiko tämä kohtaus voinut päättyä muuta kuin ”you want a happy ending? too bad, kimochi warui”. Veikkaan, että kaikki hahmojen parantumisyritykset tullaan säälimättä murskaamaan myös jatkossa ja loppu jää yhtä avoimeksi kuin End of Evangelionissa.

Huom. Fly me to the Moon tuskin on sidoksissa tähän symboliikkaan.

Twitterin ja ircin puolella julistin jo Sankarean kauden parhaimmaksi sarjaksi. Parhaan sarjan määritelmäni on hiukan erikoinen, mutta käytännössä mielestäni paras sarja on sellainen joka tuo jotain uutta ja hyvää animen tuttuihin kaavoihin. Viime kaudella se oli Highschool DxD, joka raikasti siis ecchitappelugenreä. Chihayafuru oli shoujon (shoujo siis romanssigenrenä: 1 tyttö, 2 poikaa) ja urheilun yhdistelmä. Mashiro iro Symphony tuuletti (eroge)haaremigenreä ja niin edelleen. Aquarion EVOL on vuoden paras anime tällä hetkellä.

Sankarea on niin kutsuttu magical girlfriend -sarja. Näissä sarjoissa alieni/demoni/jumala/enkeli/robotti/taikatyttö/zombi/vamppyyri/turkulainen päätyy saman katon alle pääsankaripojan kanssa ja siitähän seuraa sitten tiukkoja tilanteita. Muita esimerkki sarjoja esimerkiksi Onegai Teacher/Summer, Chobits, Seto no Hayanome, Mahoromatic, Kannagi ja Oh My Goddess. Magical girlfriendiä käytetään toki myös muissa sarjoissa ahkerasti, mutta tällä kertaa viittaan sarjoihin missä keskeisessä osassa on nimenomaan romanssi. Esimerkiksi tämän kauden Nyarko-sanissa pääosassa on komediaparodia ja Kore wa zombie desuka:ssa vakava komediaecchihareemitappelu.

Magical girlfriend on siitä jännä juttu, ettei sillä ole oikeastaan juurikaan väliä että tyttö on erikoinen. Sen avulla heitetään muutama vitsi, sivujuonikaari, ehkä tappelu, mutta pääsääntöisesti se on vain tekosyy saattaa nuoripari yhteen saman katon alle. Tyttö käyttäytyy muute aivan ”normaalisti” ja esimerkiksi Sankareassakin unohtui ihan kokonaan että zombiethan eivät voi punastua. Magical osuuteen ei kannata kiinnittää siis liikaa huomiota, se on mausteena. Voisi jopa sellaisen vitsin murjaista, että päähenkilöpojat ovat yhtä kujalla tyttöjen suhteen olivat he sitten maasta, taivaasta, helvetistä, tehtaalta, toisesta galaksista, toisesta ulottuvuudesta tai Turusta.

Sankareasta poikkeuksellisen tekee sen alkuasetelma. On jo aika harvinaista että animehahmolla on vanhemmat, saati sitten että hahmolle on kirjoitettu aidosti ongelmallinen tai vinoutunut perheympäristö. Rean perhe kun ei ole sieltä terveimmästä päästä. Meille ei luultavasti kerrota vanhempien taustoista. Seuraavat havainnot voinee kuitenkin tehdä: Isä on perheen esikoispoika ja hänestä on kasvatettu ankaralla kädellä suvunjatkajaa. Avioliitto on sovittu toisen arvokkaan suvun kanssa. Syystä tai toisesta pariskunta ei ole löytänyt rakkauden sinistä lintua. Ja koska avioliitto ei tuo tyydytystä, sitä haetaan muualta. Isä on kohdistanut kaiken huomionsa tyttäreensä Reaan, äiti alkoholiin.

Tämä on erikoista, sillä päinvastaisena kuviona tämä olisi hyvinkin selkeä ja nähty juttu. Tavallisempaa olisi myös se, että isän sijasta äiti on se henkilö joka asettaa toiveensa tyttäreen. Blogasin aiemmin tutkimuksesta, jossa havaittiin että kotiäidit, jotka palvovat ja varjelevat poikiaan samaan tapaan kuin Rean isä tytärtään, aiheuttavat epärealistisia odotuksia todellisen maailman suhteen ja ajavat pojat hikikomoroitumaan pettymysten sattuessa. Isällä ei ole roolia, hän on muualla töissä ja ryyppäämässä. Hikikomoroituminen on toki siitä kiinni sattuuko pettymyksiä eteen eli pystyvätkö lapset lunastamaan heille ladotut odotukset. Rea olisi luultavasti pystynyt näihin odotuksiin vastaamaan, mutta isän odotukset olivat saaneet sairaalloisen muodon, joka ajoi Rean siirtymään isän maailmasta todellisen maailman puolelle. Rean kuoleminen tapahtui isän lipsahduksesta, mutta viittausta itsemurhaan tuskin voidaan jättää huomioimatta Japanin ollessa kyseessä.

Isän hahmo on hyvin tehty. Häntä todella vihaa. Toisaalta häntä myös ymmärtää kuinka Rea on hänen ainoa valonsa ja ilonsa synkässä maailmassa, jossa pitää hoitaa bisneksiä ja vaimokin on juoppo. Tässä maailmassa Rea on ainoa asia mikä on puhdasta, mitä kuvataan hienosti sillä kuinka isä aina ottaa hansikkaansa pois koskettaessaan Reaa. Sokean rakkauden kolikon kääntöpuoli onkin sitten sokea raivo, joka ilmenee heti jos Rea poikkeaa isänsä mielikuvasta tai jos joku ulkopuolinen edes etäisesti uhkaa tätä suhdetta. Täydellisyys on kuitenkin tosi ikävä vaatimus, joka ajaakin Rean huutamaan kaivoon, josta tarina saa alkunsa. Äidistäkään ei ole paljoa lohtua kun hän pitää Reaa kilpailijana tai varkaana, joka on vienyt hänen miehensä. En tiedä päästikö äiti Rean karkaamaan hyvyyttään vai pahuuttaan. Jatkossa varmaan selviää onko hän kuitenkin jossain syvimmillä sisimmissään tyttärensä puolella vai ei. Ja pääseekö isä irti harhamaailmoistaan. Tai pitääkö päähenkilö puheen, jonka avulla kaikki ymmärtävät virheensä.

Tällainen alkuasetelma luo syvyyttä Rean hahmolle ja hänestä pitää erittäin paljon. Samastuminen on helppoa myös miespuoliselle katsojalle, koska kyseessä on käänteistapaus. Tosin samastumisen ei pitäisi olla sukupuolesta kiinni. Muilta osin Sankarea ei ole kovin ihmeellistä tavaraa vaan sarja kiinnostaa nimikkohahmonsa takia. Ja sehän riittää. Do it for her.

Tähänkin genreen mahtuu hyvin monenlaista tavaraa ja tässä erilaisia helmiä:

Tough

Päähenkilönä on kaikista kovimman kampailulajityylin perillinen. Muut tyylit eivät tätä seikkaa hyvällä usko, joten tämä fakta pitää takoa heihin pahalla. Eli hyvinkin tavanomainen kaava, jossa nuoren mantelinperijän pitää todistaa itsensä. Pääjuonena on kuitenkin suvun ongelmat, sillä päähenkilön isällä on kaksoisveli. Ja niin kuin yleensä tuppaa käymään, tämä veli on pahis. Tässä mangassa on näistä parhaimmat taistelukohtaukset ja parhaimmat filosofoinnit, sillä päähenkilö ei edusta pelkkiä hyviä ja pehmeitä perusarvoja vaan myös armotonta oikeudenmukaisuutta.

The Breaker

Korealaisetkin ovat myös ahkeria martial arts –piirtäjiä. Heidän manhwassaan korostuu inner energy eli chi, joka on vähän voimatasokamaa, mutta pääfokus on tekniikoiden osaamisella. Myös vaikeat ja pitkät tyylien ja iskujen nimet ovat tavallisia, joka tekee korealaisesta tavarasta vähän vaikeammin luettavaa. The Breaker on tämän genren parhaiten tehdyin tuotos, vaikka kaavaltaan erittäin tavanomainen. Koulukiusattu poika tapaa Mestarin, joka opettaa hänelle perusliikkeet ja sitten ollaan kietouduttu martial arts maailmaan, jossa tämä poika kulkee taas tappelusta tappeluun voittaen ne sinnikkyydellään. Sanomattakin selvää, että Mestari on hylkiö ja koko maailma on heitä vastaan. Onneksi liittolaisia löytyy matkan varrelta. Jos koulukiusattu päähenkilöpoika ahdistaa niin voi tilalle ottaa Veritasin, joka on oikeastaan ihan samanlainen paitsi päähenkilöpoika on kova tyyppi, joka tapaa Mestarin tylsyyden takia. Nämä kaksi ovat juoneltaan ja tarinaltaan selkeästi heikompia kun tämän listan muut mangat, mutta joku näissä manwhoissa vetää puoleensa.

Holyland

Perusasetelma näissä tarinoissa: koulukiusattu poika oppii kampailulajeja ja oppii puolustautumaan. Mutta tässä mangassa tappeleminen ei suinkaan ole mikään pelastus tai hieno asia. Synkkä manga missä tappelu ei poikkeuksellisesti ratkaise ongelmia tai pahaa oloa vaan lisää ongelmia. Tappelun voittamisesta ei tulekaan hyvää fiilistä. Muut ovat tämän listan mangoista ovat pojille tehtyä kevyttä toimintaviihdettä, mutta tämä manga ansaitsee seinen-tittelinsä. Holyland, eli kadut joissa pojat tappelevat, sijaitsee jossain todella hämärän alueella.

Worst

Worstissa ei itse asiassa ole itse kampailulajeja juuri yhtään. Kyseessä ovat vain raa’at katutappelut, jossa otetaan mittaan miehestä ihan vain suoraan lyömällä, potkimalla ja aseita käyttäen. Katutappeluilla katsotaan kuka on kovin jengin sisällä ja sitten katsotaan kuka on kovin eri jengien välillä. Yksinkertaisesta kaavasta huolimatta mangassa taktikoidaan hirveästi ja käydään strategiapalavereja miten, missä ja miksi seuraavat turpakäräjät suoritetaan. Tästä huolimatta tappelut ovat pohjimmiltaan rehtejä ja henkilöt huokuvat ilmiselvää samuraihenkeä. Ainoa näistä suositteluista joissa tappeluissa eivät ole ihmishenget kyseessä, koska asenne on että pojat ovat poikia ja rähinät lopetetaan sitten kun kasvetaan aikuiseksi ja mennään töihin.

Change 123

Tämä lienee enemmän ecchihaaremia, mutta otan tämän silti mukaan, sillä tappeluilla ja kampailulajeilla on hyvin keskeinen merkitys tarinassa. Ja ennen kaikkea suosittelen tätä sen takia, että päähenkilöpoika on vässykkä, jota taistelulajeja osaava tyttö suojelee. Ja poika ei edes koskaan opi tappelemaan vaan toimii prinsessana päähenkilötytölle. Kiva lisämausteena myös, että tytöllä on 4 eri persoonallisuutta joiden mukaan myös taistelutyyli vaihtuu. Eikä ecchi ainakaan minun lukukokemustani pilaa, päinvastoin.

Selvennän otsikossa mainittua käsitettä. Tämänkaltaisissa sarjoissa keskeisissä osassa on se että meillä on:

• Haaremi
• Tappeluita
• Ecchiä
• Komediaa
• Vakavuutta/draamaa
• Fantasiaelementti

Kore wa zombie desu ka on siis itse asiassa ecchitappelusarja, joista kirjoitin aikaisemmin. Kyse on lähinnä painotuseroista. Tuossa blogauksessa mainitut ecchitappelusarjat ovat, yllätys yllätys, painottuneita tappeluihin ja ecchiin. Muut elementit voivat olla tai olla olematta mukana. Meillä on vakavia vain lievällä haaremilla olevia sarjoja (Freezing) tai sitten komediaa painottavia sarjoja kunnon haaremilla (Demon King Daimao, Rosario+Vampire). Tai sitten on Queen’s Bladen kaltaisia joissa ei ole haaremia ollenkaan. Tärkeintä on että tapellaan ja Pantsu&Tissit Per Minute –ratio on kohdallaan. Muut osa-alueet annostellaan sopivasti lisämausteena. Näissä kaikissa on myös fantasiaelementti aina mukana, joka on yleensä täyttä höpöhöpöä kunhan vain saadaan kivannäköisiä tappeluita ja erikoisia tyttöjä ruudulle. Yleensä se on taikuus, mutta myös avaruusoliot ja teknologia käyvät.

Kore wa zombie desu ka? ja Sora no Otoshimonossa painotukset ovat selkeästi haaremissa ja komediassa. No tällöin ne voisivat olla mitä tahansa koulukomediasarjoja, mutta näissä sarjoissa on kuitenkin vähintään kohtuullinen Pantsu&Tissit Per Minute –ratio ja tappeluita löytyy. Mielestäni merkittävin elementti on kuitenkin tämä, että reikäpäisestä komediastaan huolimatta molemmat sarjat kuljettavat vakavaa tarinaa taustalla ja ottavat haaremityttökin tosissaan. Ne koittavat olla molempia kun yleensä tämänkaltaiset sarjat valitsevat selkeästi jommankumman ja käyttävät toista elementtiä vain mausteena (Esim. Freezing&Queen’s Blade vs Maken-Ki&DxD&High School of the Dead) .

Kore wa zombie desu ka epäonnistuu tässä surkeasti. Sora no Otoshimono taas erinomaisesti. Aloin pohtimaan syitä tähän. Pääsyy lienee se, että Kore wa zombien vakavat osuudet ovat eivät ole tarpeeksi vakavia eivätkä komediaosuudet tarpeeksi hauskoja. Sora no Otoshimono vetää molemmissa nupit kaakossa.

Kyse on luultavasti siitä, että Sora no Otoshimono jakaa hahmonsa selkeästi. Komediaelementit on ympätty päähenkilöpoikaan ja hän onkin täysi vitsi, joka heittää vain harvoin vakavan vaihteen silmään. Vakavuudesta ja todellista juonta kuljettaakin toinen miespäähenkilöistä eli Sugata. Tämä on erittäin toimiva ratkaisu. Kore wa zombiessa on vain yksi päähenkilöpoika Ayumu ja näiden molempien elementtien ymppääminen häneen ei vain yksinkertaisesti toimi ja saa aikaan melko huonon hahmon, josta ei tiedä miten siihen pitäisi suhtautua.

Mieltäni vaivasi se epäillys että yhdistelenkö taas omiani. Sitten törmäsin blogaukseen kuvia etsiessäni tähän.

Tämä hahmojen jakamien vakaviin ja komediahahmoihin koskee tietysti myös haaremityttöjä. Kore wa zombiessa meillä on vakavana hahmona Hellscytche ja komediahahmona Haruna. Sora no Otoshimonossa Nymph ja Mikako ovat vakavia hahmoja ja Astarea on päinvastaisesti komediahahmo. Muut hahmot ovat jotain tältä väliltä. Myös toimintakohtaukset voivat olla joko vakavia tai komediallisia, mutta nämä kohtaukset pitää selkeästi erottaa toisistaan, missä Kore wa zombie ei oikein onnistu. Välillä megalot ovat oikeita vastuksia ja välillä vain vitsejä. Sora no Otoshimonossa ei tarvitse arvailla milloin paska on osumassa tuulettimeen.

Tämänkaltaiset tarinat ovat katsojalle vaativia. Pitäisi pystyä hyppäämään yhtäkkiä lentävistä pantsuista siihen että hahmo jää oikeasti auton alle ja kuolee. Sora no Otoshimono onnistuu tässä, sillä se selkeästi erottelee kumpi on kumpaa, kun taas Kore wa zombie rämpii jossain suossa ilman suuntaa. Suosittelen Sora no Otoshimonoa, se on erittäin jännä sarja.

Internetin kuvalaudoilla toimivat ammattilaiset ovat sekoittaneet skitsoidiseen persoonallisuushäiriön Aspergerin oireyhtymään, koska niillä on muutama päällekkäin kriteeri kuten esimerkiksi vähäiset ihmissuhteet, yksinäisyyteen vetäytyminen, yleinen piittaamattomuus asioista, katsekontaktin välttäminen ja ylipäätään outous. Tämä toki sopii useisiin otakuihin, mutta Saito ei kuitenkaan käytä skitsoidista persoonallisuushäiriötä otakuista puhuessaan. Ja miksi käyttäisikään, koska otakuista löytyy myös muiden ryhmien persoonallisuushäiriöiden piirteitä omaavia henkilöitä. Persoonallisuushäiriö on kuitenkin harhaanjohtava sana. Pahinten häiriintynyt on sellainen henkilö, joka ei löydä itseään kuvaavia piirteitä persoonallisuushäiriöiden diagnoosikriteerilistasta. Kyse on siitä milloin kyseiset tekijät haittaavat ja häiritsevät elämää niissä määrin, että niistä on aiheutuu selkeitä ongelmia. Otakun elämää ne eivät haittaa, minkä takia hän ei lue skitsoidista persoonallisuushäiriötä (tai mitään muutakaan mielenterveyshäiriötä) otakun kuvaukseksi.

Mutta se syy miksi otakut ja skitsofrenia liittyvät toisiinsa on se, että Saito lainasi otaku-määritelmänsä ”a person who inhabits not just two but multiple orientations” -kohdan skitsofrenian psykiatrisesta termistöstä. Jätin tämän mainitsematta ensimmäisessä blogauksessa sillä skitsofrenialla on sanana melko negatiivinen lataus enkä ollut vielä aiheeseen tarpeeksi paljon perehtynyt.

Double orientation refers to a phenomenon we see in patients suffering from schizophrenia and mental illnesses, who talk of delusional beliefs like being the mayor of Tokyo or being a billionaire, even as they help clean their hospital ward under their nurse’s directions. No matter how severe the delusion, most patients are able to distinguish between the delusional standpoint and their own. The understanding of one’s own position is called orientation, so these patients are said to have double orientation. As we have seen thus far, otaku are capable of jumping freely between multiple fictional contexts and easily moving back and forth between the role of receiver and creator. So we could say, metaphorically, that otaku have the capacity not for double but for multiple orientation.

Skitsofreniaa ei pidä jakomielitaudin nimestä huolimatta pidä sekoittaa dissosiatiivinen identiteettihäiriöön, josta olen blogannut ihan erikseen. Tästä sairaudesta Saito mainitsee sen verran, että nämä potilaat kokevat usein jokapäiväisen elämän fiktiona. Dissosiaatio poikkeaa skitsofreeniasta sillä tavalla, että dissosiaatiohäiriössä ei tiedetä mitkä kokemuksista ovat harhaa ja mitkä eivät, kun taas skitsofreniassa harhat koetaan tosiksi. Saiton mukaan otakut valittavatkin usein dissosioaatiokokemuksista, mutta häiriöstä ei tässäkään ole vielä kyse.

Skitsofrenia on siitä hankala aihe, että se on erittäin monimuotoinen sairaus ja sen syyt ovat monimutkaisia. Lisäksi sillä on värikäs historiallinen tausta kastraatioineen, lobotimioineen ja käyttämisenä poliittisena aseena. Mielenkiintoista on myös miksi skitsofreniaa on olemassa evoluution kannalta, koska se on varsin haitallinen selviytymisen kannalta. Yksi selitys on, että harhaiset luulot ja niiden uskottelu muillekin ovat hyvää johtajuutta, kuten esimerkiksi Hitler ja uskontokulttien johtajat osoittavat, joka tekisi skitsofreniageenistä sellaisen että se selviäisi evoluution mukana. Tietääkseni Hitler ei kuitenkaan ollut skitsofreenikko, eikä skitsofreniaan ole yhtä syytä. Omasta mielestäni paras selitys on tämä pohdinta, että skitsofrenia on hinta jonka ihminen joutuu maksamaan kehittyneistä aivoistaan. Onkin spekuloitu, että ihmisen älykkyys ei pysty kehittymään enää enempää ilman, että autismin ja skitsofrenian kaltaiset ilmiöt lisääntyvät.

Kaikista mielenkiintoisemman skitsofreniasta tekee sen, että useat luovat taitelijat kärsivät siitä. Suomalaisista esimerkiksi Aleksis Kivi, Eino Leino ja luultavasti myös Mika Waltari. On pohdittu onko skitsofrenia sairaus vai elämänmuoto. Hyvä pätkä oli James Joycen ja Jungin välisestä keskustelusta. Joycen tytär oli skitsofreenikko ja Joyce kysäisi Jungilta, että onko hänen tyttärensä muka sairas, hänhän käyttäytyy sen mukaan mitä Joyce itse kirjoittaa. Jung tokaisi, että tytär hukkuu siihen järveen jossa Joyce käy vain sukeltamassa. Skitsofrenia ei kuitenkaan ole elämäntapa, koska elämäntapa valitaan ja elämäntapaa voi halutessaan vaihtaa.

Mutta palataan tuohon mitä Saito tarkoitti. Skitsofreenikko on siis harhoissa, hänen niin sanottu realiteettitestauksensa on häiriintynyt, mutta hän kuitenkin on kuitenkin jotenkin perillä asioista. Suomalaisessa kirjallisuudessa käytettiin termiä ”kaksinkertainen kirjanpito”. Vaikka potilaat kuvittelivat olevansa koiria, tai makasivat täysin katatonisessa tilassa, eli täysin ympäristöön reagoimattomassa tilassa, niin jälkeenpäin nämä henkilöt pystyivät kertomaan tapahtumista tarkasti (ketä oli paikalla, mitä he itse tunsivat jne…). Jo vuosia harhoissa ja mutistina elänyt insinööri pystyi sairauden keskellä tekemään pätevät padon lujuuslaskelmat. Skitsofreniassa toimintakyky yleensä laskee dramaattisesti ja potilasta on pidetty täysin sekaisin olevana. Mutta ainakin joillain skitsofreenikoilla ovat eri toimintakykyjen tasot hallussa. Eli hakeeko Saito, että skitsofreenikot eivät pysty vaihtamaan ”kirjanpitoa” halunsa mukaan, vaikka ne olisivat olemassa (kaikki lähteet eivät tähän ilmiöön viitanneet) kun taas otakut tähän pystyvät. Vai onko ero siinä, etteivät skitsofreenikot tunnista itse tätä kaksinkertaista kirjanpitoaan kun taas otakuille se on hyvinkin selkeä asia? Ja puuttuuko tämä ”moninkertainen kirjanpito” normihomoilta? Kyseessä lienee painotusero eli otakut painottavat normihomoihin verrattuna fiktiota enemmän todellisuuteen nähden. Tässä kun on Saiton kirjaa ehtinyt sulattelemaan niin tämä painotus, ja miten siinä onnistutaan, onkin eräs Sentou Bishoujo no Seishin Bunseki -kirjan pääajatuksista.

Lähteet:

Alanen: Skitsofrenia, syyt ja tarpeenmukainen hoito

Johansson: Skitsofrenia, sairaus vai elämänmuoto?

Ojanen & Sariola: Skitsofrenia, laitoskierteestä vapauteen

+ pari artikkelia psykologia-lehdestä lol effort

• Sankarea
• Accel World
• Natsuiro Kiseki
• Acchi Kocchi
• Fate/Zero S2
• Kore wa Zombie Desu ka? S2
• Sakamichi no Apollon
• Haiyore! Nyaruko-san!
• Saki: Achiga-hen
• Lupin III : Mine Fujiko to Iu Onna
• Jormundgand
• Queen’s Blade: Rebellion
• Nazo no Kanojo X
• Upotte!!
• Shining Hearts
• Hyouko (Ei vielä alkanut, mutta hype on sellainen että on seurattava)

Ei jatkoon:

• Tasogare Otome X Amnesia
• Shirokuma Café
• Tsuritama

Mangan perusteella hyviä, mutta pakko jotain karsia

• Zetman
• Kuroko no basket
• Medaka Box

Viime kauden Moepiraatit ja EVOL mukaan laskettuna siis 18 sarjaa jota seurata, ja tämä on karsittu lista. Eli siis paras kausi ikinä, mutta toisaalta mikään näistä sarjoista ei näytä vielä mestariteokselta. Tällä kaudella katsotaan ketkä ovat oikeita harrastajia ja ketkä vain kasuaaleja normaalihomoja.

Hän kuolee

Parhaimmalta tällä hetkellä näyttää Sankarea. Kauden parodinen moeshow on Nyaruko-san. Natsuiro Kiseki tuntuisi olevan tällä kertaa draamaisa 4girls1club show. Silmä lepää Queen’s Bladessa ja Shining Heartsissa. Nazo no Kanojo X on epäonnistunut adaptaatio mangasta, jossa on mangan paras asia eli mahtavat taustat on ryssitty, mutta epätavallinen ääninäyttelijä sai minut seuraamaan sarjaa. Mutta ei vielä enempää näistä joita seuraan.

Tasogare Otome x Amnesia oli manganakin huonohko, eikä anime tilannetta muuttanut. Anime aloitti tosin rohkeasti keskeltä mangaa, mutta tämä asetelma ei muuttanut sitä että hahmot ovat tylsiä ja he tekevät tylsiä asioita eikä se kummitustyttökään näyttänyt tarpeeksi hyvältä. Shirokuma Cafen huumori perustui sanaväännöksiin ja puhuviin söpöihin eläimiin, mikä ei ole minun lajiani, vaikka sarja olikin oivaltava näissä. Tsuritama oli retard moeshittiä MIESHAHMOILLA joten en todellakaan ole katsomassa. Oman sukupuolen vammamoe ei kiinnosta, koska se olisi niin kuin peiliin katsoisi.

(」・ω・)」うー！(／・ω・)／にゃー！

Zetman on mangana erinomainen, mutta se on liian synkkä ja gore että siitä voitaisiin hyvä anime tehdä.  Kuroko no Basket on menevä sports-sarja ikään kuin päivitetty Slam Dunk, jossa miehisten miesten sijasta on söpöjä poikia. Urheiluanimessa on kuitenkin saatava matsien jännite jotenkin animoitua ja toivottavasti Kuroko no Basket ei tässä epäonnistu. Medaka Box -manga on nykyisin ihan mahdoton, mutta mangan alku ja keskivaiheet ovat varsin hyvää settiä. Tällä kaudella on kuitenkin erittäin tiukka karsinta ja anime ei vakuuttanut niin paljoa että Medaka olisi päässyt viikkoseurattaviin.

Luultavasti karsintakirves iskee sarjojen keskivaiheilla ankarasti, sillä likemmäs 20 sarjaa on aivan mahdoton määrä animea seurattavaksi. Ja tässä ei ole vielä kauden kaikki animet vaan Eureka Seven, Space Brothers, AKB0048, Saint Seiya Omega voisivat olla myös sellaisia sarjoja jotka olisivat katsomisen arvoisia. Vaikka katsoisi 2 sarjaa joka päivä niin ei sekään riitä. Pitäisin tuollaista 10 seurattavaa sarjaa optimimääränä.

Mikä ihana tekosyy postata kuvia Kirinosta

Kerrataan:

Saiton mukaan otakut eivät kuitenkaan sotke todellisuutta ja fiktiota. Ne, ketkä hyökkäsivät Gainaxin toimistoa vastaan ja häiritsivät Annoa, olivat faneja. Otakut kirjoittivat vaihtoehtoisia loppuja tai kokonaan uusia tarinoita Evasta. Faneille tekijä on absoluuttinen. Otakuille ei. Otakut eivät ole vain faneja, he ovat ”connoisseurs, critics and authors themselves”. Tämä tuottajan ja kuluttajan välisen rajan häilyvyys onkin eräs otakun merkittävä piirre. Otakut eivät ole faneja, jotka vain kuluttavat. Otakuja, joita häiritsee ”juhakkin mono” eli over18 eli pornomateriaali lempihahmoista, pidetään otakupiireissä vääräoppisina, jopa perversseinä. He eivät käyttäydy otakun lailla, sillä he sekoittavat todellisuuden ja fiktion. ”Being an otaku means being able to keep one’s idolization of a character neatly within the boundaries of aesthetic performance” eli waifusta tehty porno ei haittaa oikeaa otakua. Se, että kieltäisi fiktion tekemisen fiktiivisestä hahmosta, on koko otakupsykologian vastaista. Vain sekopää repii doujinin jossa hänen waifuaan kuvataan ”epämääräisissä” tilanteissa.

Lisätään tähän, että Saito käyttää esimerkkinä Stephen Kingin kirjaa ”Misery”, jossa henkilö vangitsee kirjailijan ja pakottaa hänet kirjoittamaan parempi loppu tarinalle. Tämä on kuvaus fanista, jolla on mennyt todellisuus ja fiktio sekaisin. Otakut pysyttelevät Saiton mukaan mahdollisimman kaukana tällaisesta väkivallasta ja hullusta intomielisyydestä. Muutama lisälainaus selventämään otakujen eläytymistä fiktioon:

”Total immersion in the world of the work on the object level has nothing to do with essence of the otaku”

“Otaku do not just command a great deal of information, they must also be able to identify instantaneously these different standards of fictionality and shift to appropriate level on which do appreciate them. This means not just falling in love and losing oneself in the world of a single work, but somehow staying sober while still indulging one’s feverish enthusiasm.”

Sinänsä ei ole mitään uutta, että mielenterveyspotilaista saadaan revittyä hienoja “uutisia” ja näiden avulla leimattaan koko ryhmä. Oli se sitten kaikki otakut tai pelkästään Ore no Imon  katsojat.

Otakut eivät uhkailua harrasta, koska tarinoilla, tapahtumilla ja sarjan lopulla ei ole merkitystä. Miksi? No ensinnäkin meillä saattaa olla manga, anime ja ranobe, joissa on kaikissa erilainen loppu ja tapahtumat. Parhaimmassa tapauksessa meillä on pelikin, jossa on loppuja joka tytölle. Tai sitten tekijät itse tekee sarjasta elokuvan tai mangaka itse kirjoittaa toisen tarinan samoilla henkilöillä. Muistin myös, että kuinka harrastuksen alkuaikoina animen ja mangan avoimet loput viehättivät. Ei mitään happy endejä vaan pikemminkin kimochi waruita, jonka jälkeen piti kaivaa manga tai mitä tahansa vertailuksi. (Ja sieltäkin paljastui epäselkeä loppu.) Ja sitten se, että jos nämä ”viralliset” versiot eivät riitä niin Ore no Imosta löytyy esimerkiksi exhentaista löytyy 142 herrasmiesten taidesarjakuvaa ja lisäksi 34 non-hentai tekelettä.

Saito lienee siis asian ytimessä tuossa, että otakut pystyvät olemaan välittämättä tarinasta ja sen lopusta, koska sellaista ei ole olemassa fiktion ollessa kyseessä. Tekijä ei ole absoluuttinen. Herra NovaJinx puhui Desuconin waifu-luennollaan 2011 kuinka Vocaloid ja Touhou ovat parasta waifumateriaalia, koska niistä ei olemassa virallista kaanonia, joten ne ovat ikään kuin tyhjiä kankaita johon voi sijoittaa mitä tahansa. Epämiellyttävät asiat ja materiaalit pystytään siirtämään syrjään yksinkertaisesti kieltämällä niiden olemassa olon. Tämä ilmiö ei kuitenkaan rajoitu vain näihin kahteen vaan koskee kaikkea ja ulottuu jopa itse tekijän tuottamaa materiaaliin.

Tässä päädymme taas siihen, että kaikki on fiktiota. Jos loppu tai joku tarinan kohta ei miellytä niin mitä väliä, se on vain fiktiota josta ei tarvitse välittää. Kirinon lopun voi tehdä itse tai pelata PSP-pelin Kirino-routen ja se on aivan yhtä oikea loppu kuin ”virallinen tarina”. Otsikossa mainitut uhkailut eivät kuulu otakukulttuuriin.

Eli siis tarinalla ja tapahtumilla ei ole oikeastaan väliä? Niin, anime ja manga ovat hahmokeskeisiä eivätkä tarina/tapahtumavetoisia. En luultavasti muista parin vuoden takaisten animien juonia, mutta taatusti muistan kuka oli tsundere-hahmo ja hyvät kohtaukset. Huom. kohtauksia ei pidä sekoittaa tarinaan. Kohtaukset ovat hahmoja varten. Animen Ajasta eräs lainaus (Hiromi Matsushita):

Annosta pitää ymmärtää kaksi asiaa. Anno ei ajattele juonta lopppuun. Hän tavoittelee yleisön yllättämistä ja pyrkii esittämään jotakin odottamatonta. Heti kun näyttää, siltä että tarina kulkee tiettyyn suuntaan, hän haluaa kääntää sen toiseen suuntaan. Toisaalta Annolle kohtaukset ovat tärkeämpiä kuin tarina.

Symphogear
Inu X Boku
Amagami SS+
Persona 4
Nisemonogatari

Täysi junaonnettomuus. Mutta miksi Symphogear ei ole sitten toisen junaonnettomuusanimen eli Guilty Crownin kanssa tuolla huonojen listalla? Guilty Crownissa kuljettaja yritti pitää hommaa raiteilla epäonnistuen siinä surkeasti. Symphogearin kuljettaja huusi, että kattokaa miten tää lähtee lapasesta. Ja sehän lähti. Loppu on täysin älytön eikä siinä ole todellakaan mitään järkeä. Tämä ei haittaa koska sarja asenne on ”I don’t have to explain you anythi- LISTEN TO MY SONG” poppi lähtee soimaan ja laserit lentävät. Loppu suorastaan legendaarinen kun kuolleet heräävät henkiin YHTEISLAULUN voimalla ja pahis ihmettelee ”HOW DID THEY BROKE THEIR LIMITERS” Jos limitereistä oli jotain puhetta aikaisemmin, se meni ainakin minulta ohi. Sitten kiskotaankin kuuta taivaalta ja kaikki kuorrutetaan kaikki ylijuustoille itku-ja viimenenhetkenpelastuslopulla. Symphogear oikeastaan kuuluisi hyviin, mutta tämä sarja vaatii erikoisen katsomisasenteen jossa ”pienet” epäloogisuudet ja yleinen typeryys ei haittaa katsojaa.

Tää tyyppi on oikeasti sarjan voimakkain henkilö tällä selityksellä

Amagami SS+ avauduin alkuun aika tiukasti. Onneksi kakkosjakso hoiti kerrankin väärinkäsityskolmiodraaman oikein. Tyttö oikeasti luotti poikaystäväänsä eikä asiasta revitty draamaa, ennenkuulumatonta. Olen kuitenkin vähän pettynyt tähän, koska ennakko-odotukset olivat kovat. Sarja olisi voinut lähteä laajentamaan sivuhenkilöitä tai jatkaa hahmojen yliopistoelämästä eli siitä mihin VN loppui. Mutta en voi tekijöitä syyttää siitä että he eivät riskeeranneet mitään vaan hoitivat varmalla ja hyvällä otteella tämän jatko-osan kotiin. Jopa liiankin hyvin, sillä hyvä on tylsää. Arcit olivat hyviä, ne toimivat, niissä oli ideaa, ne eivät rikkoneet hahmoja ja jopa 2 jakson tarinasta saatiin hyvä kokonaisuus. Olisihan tämä voinut mennä toisinkin. Amagami pysyköön top9 listan sijalla 8. Tässä nyt ei vaan ollut mitään miksi tämä olisi erikoisen hyvä. Jos tykkäsit Amagamista niin kyllä tämän uskaltaa katsoa ja oman waifun arcin (ja onsen-jakson) katsominen on tietysti itsestään selvää.

Persona 4 ei tuntunut saavan rakkautta. Minusta se oli todella hyvä. En ole peliä pelannut niin ehkä sitten personahirviödesignit ja musiikit pärisivät uutuuden viehätyksen avulla. Mutta tekijöillä oli ollut hauskaa tätä animea tehdessä, niin sitä oli myös hauska katsoa. Vakavat kohtaukset onnistuttiin käsittelemään hyvin ja Nanakon so ronery jakso oli kauden koskettavin yksittäinen jakso. Laatu oli melko derp välillä, mutta ei sillä väliä kun SWAG MODE: ON

Teet sen väärin josset heitä tikkaa tällä tavalla

Jungilaisuus ainakaan mielenkiintoani haitannut. Jengin yhteistyö pelasi ja hahmot oli kivoja, vaikka eipä heitä sen syvällisemmin käyty läpi kun alun Varjot oli voitettu. Keskivaihe oli hyvää hölmöilyä ja lopussa sitten taas sarja lähti asialinjalle. Joku taisi sanoa, että 8/10 sarja. Tämä kuvaa sarjaa täydellisesti, sillä 9 olisi liikaa koska se viittaisi että tässä olisi jotain merkittävää, mutta 7 olisi liian vähän koska tämän on niin viihdyttävä.

Inu x Bokun paras anti oli twitter-avatar ja Renai Circulationin tasoinen ending. Kaikki muut hahmot olivat tosi tympeitä eikä niistä edes koitettu tehdä mielenkiintoisia. Lisää meininkiä olisi voinut saada myös käyttämällä monstereita oikeasti johonkin, mutta sarjalla oli liian kiire Ririchiyo-saman ja Kettupojan suhteen kanssa. Suorastaan hyvinkin keskinkertaista menoa, mutta Ririchiyon tsunshun ja söpöily teki tästä edes katsomiskelpoisen. En tiedä onko tuo edes tsunshun nyt niin paljon erilainen tsunderestä. Siinä oikeastaan vain korostetaan dere-puolen häpeäpuolta eli määrittelisin Ririchiyon tsundere-hahmoksi. Kannattaa tämä anime katsoa, jos tykkää tsundere-hahmoista sillä heidän kirjonsa laajentui taas, joskaan ei syventynyt.

Nisemonogatarissa oli kaksi erinomaista jaksoa. Pari hyvää ja loput sitten käsittämätöntä kuraa. Eli ei sinänsä lisättävää tähän. Loppu oli tosin pettymys, koska pahikset jäivät tosi ohuiksi ja Shinobun muodonmuutoksesta olisi voitu saada irti enemmän. Jos erinomaisten jaksojen määrä olisi ollut suurempi, olisin laittanut tämän hyviin. Näillä avuilla tämä oli katsottava. En tiedä olisiko tämä parempi kuin Bakemonogatari. Tykkäsin enemmän siskoista kuin Baken haaremitytöistä. Senjougaharan takia tätä tietysti katsotaan, mutta hän oli tässä Nisessäkin hyvin esillä. Tai onko sillä nyt mitään väliä kumpi näistä on parempi sarja

Tiivistetty versio. Nova linkitti sosiaaliseen mediaan kuvan, jossa esiintyi piirrettyjä puolialastomia animehahmoja, joiden tissit kiilsivät. Tämänkaltainen harrastusaktiviteetti on näissä piireissä tavanomaista. Tällä kertaa kuitenkin eräs naissukupuolen edustaja toi esille, että hei ei ne tissit tuolta näytä oikeesti. No eivät tietenkään näytä. Nova pohtii tämän naisen tyhmyyttä, että luuleeko hän oikeasti etteivät nuoret miehet tiedä miltä tissit oikeasti näyttävät. Haloo internet-aika, eiköhän kaikki ole ne nähneet vähintään .jpg muodossa. Kaikki tasan tarkkaan tietävät mikä on ero on 2D ja 3D -tytöllä. Blogaus on hauska, suosittelen lukemaan.

animetissit.jpg

Miksi tämä naishenkilö luuli, että 2D-tissit olisivat mallinnus 3D vastaavista? Saati sitten että joku ei pystyisi näitä kahta erottamaan? Novan hypoteesi on, että hän on nainen eikä hänen aivokapasiteettinsa yksinkertaisesti riitä prosessoimaan eroja näiden kahden välillä. Hänellä on myös melko vääristyneitä käsityksiä miehistä ja heidän ajatusmaailmastaan, mikä johtuu hänen alhaisesta käsitys- ja havainnointikyvystään.

Tämä on toki aika synkkä näkemys naisista ja ihmisistä yleensä. Eräs kommentoija ehdottaakin, että kyseinen naishenkilö kyllä käsittää 2D:n ja 3D:n eron ja halusi kommentillaan tuoda epäsuorasti jonkun muun asian tietouteen. Tämä asia olisi tiivistetysti SHE WANTS TO FUCK eli tämä naishenkilö olisi kiinnostunut Novasta ja olisi kateellinen ja mustasukkainen siitä että kollegani nauttii yksinomaan 2D-seurasta, eikä huomioi häntä ollenkaan.

Oma näkökulmani olisi asian yleisempi taso, mitenkään Novan charmia väheksymättä, eli nainen olisi tosiaan kateellinen ja mustasukkainen kaikille 2D-hahmoille. Toisin sanoen hän halusi kommentillaan tuoda esille, että häneltä tai naisilta yleisestikään ei voida vaatia kiiltäviä jättitissejä.

Oikean puolimmainen piirros ei ole siinä mielessä 2D:tä, sillä se on piirretty 3D-mallista eli siinä on todellisuuden jäämiä. 2D on aina puhdasta eli sillä ei ole tekemistä todellisuuden kanssa

Tässä vaiheessa eräs cosplayharrastaja kertoi, että cosplaypiireissä animemitat vs. realistisuus on kommentteja herättävä keskustelunaihe. Tämä johdattaa meidät takaisin Novan alkuperäiseen hypoteesiin naisten käsityskyvystä. Ovatko cosplayharrastajat niin todellisuudesta vieraantuneita, että he luulevat että heiltä vaaditaan animemittoja? Eivätkö he tiedä, että se on ensinnäkin mahdotonta ja toiseksi tarpeetonta, koska anime ei ole jäljennös todellisuudesta joten todellisuuskaan ei voi olla jäljennös animesta.

Ja ennen kaikkea kuka heiltä tätä vaatii? Ei ainakaan Nova tai minä, eikä itse asiassa kukaan muukaan tuntemistani miesotakuista. Kuten todettu, kyllä me tiedämme eron 2D:n ja 3D:n välillä. Tästä voidaan päätellä, että alun naishenkilön kommentti oli oikeasti tarkoitettu hänelle itselleen, koska häneltä on tämä ero hämärtynyt. Hän siis todisteli itselleen, että ei häneltä voida vaatia animemittoja. Koska ei tätä asiaa ainakaan meille tarvitse todistella kuten Nova hyvin osoittaa.

Yllä oleva ei koske pelkästään animehahmojen ulkoisia mittoja. Tiedämme yhtä hyvin, että tsunderea/kuuderea/yanderea ei ole olemassa todellisuudessa. Tämä todellisuuden puuttuminen on juurikin se vaatimus, että animesta voi nauttia. En kuitenkaan käyttäisi Novan tavoin sanaa ideaali animehahmoista, sillä eivät hekään voi olla täydellisiä.